Niin minä sinua…

Iisalmen asemalla seisoo pieni tyttö nojaten sedän takinliepeeseen.

Eväät odottavat kangaskassin pohjalla; mummon ohrarieskaa, lauantaimakkaraa- tädin mukaan laittamat- ja tietysti kotimehupullo.

En enää muista, mitä tytöllä on yllään- saati kenkien väriä kun hän katselee niiden kärkiä odottaessaan sinistä lättähattua saapuvaksi, mutta muistan sen ylitsehyökyvän yksinäisyydentunteen kun junan ääni alkaa lähestyä pitkin raidetta yksi.

Muistan myös sen irtoamisen tunteen, kun rakas setämies saattelee lasta vaunuun kotimatkaa varten-  ja sen kaukaisen, katoavan vilkutuksen aiheuttaman pelonsekaisen ahdistuksen, kun juna lähtee liikkeelle ja rakkaan saattajan, senhetkisen elämän kiinnekohdan, vilkutus katoaa ikkunasta, jääden asemalaiturille.

Se, että muistaa, on merkki siitä, että tunteet ovat olleet väkeviä.

Eron hetki on ollut todellisen raskas, vaikka jälleennäkemisen varmuus onkin ollut turvana lapsen puhtaassa sydämessä.

Kohtaan tuon irrallisuuden, sielun syvän kodittomuuden ja suuren hiljaisuuden peikon yhä useammin.

Niihin minut saattelevat aika, hylätyksi tulemiset ja hylkäämisen pakkoon johtaneet elämänkulut.

Ihminen on aina yksin ja se on raskasta käsittää.

Halu olla yhtä, jaettu, toisen ihmisen, toista varten on yhtä suuri ja vakava kuin elämän myötä kasvava tietoisuus siitä, ettei toisen ihmisen ihon alle voi piiloutua. Milloinkaan.

Yritelmät, rakastumiset, johtavat suoraan yksinäisyyteen.

Jossakin vaiheessa yhteinen nahka aina venyy, kuin huomaamatta, ja ihmiset: irtoavat. Rakkauden voi hylätä. Päättää toisin. Toinenkin voi. Vaikka minä rakastaisin, edelleen.

Laatikossani on hääkuvia yli oman tarpeen. Olen ollut nämä aikuisvuoteni kipeästi avioliittohakuinen. Kaikkien aviomiesteni kanssa olen ollut kuolemanvakavissani, pyrkimässä ikuiseen onneen.

Kuitenkin perhe-albumit ovat jääneet keräämättä ja liittojani symbolisoivat hyvin nuo laatikon pohjalta nousevat irtonaiset kuvat. En muista niiden hymyilevistä ja hienostipuetuista ihmisistä suurten onnentunteiden aikaa, mutta muistan ne valtavat odotukset tulevasta, kuin myös katkerasti käsistä valuneet hiekanjyvät; ne joista piti rakentaa tulevaisuudelle vankka peruskivi.

Rakastumiseen nuorena ei littynyt menettämisen pelkoa. Päinvastoin hillitön kaikkivoipaisuuden, ikuisuuden tunne.

Tällä iällä tilanne on toinen.

Käyt jo ensimetreillä mielessäsi läpi kaikki ne vuodet joita teille mahdollisesti on suotu ja mietit, kestääkö tämä niiden läpi vai vieläkö tulee eteen välikuolemia ja uudelleen aloittamisia. Olet mielestäsi kypsä, viisas ja seesteinen, tiedät miten sudenkuoppien ohi luovitaan. Ja silti, joka ikinen kerta, olet pohjimmiltasi uhmakas, menettämisenpelosta onnesi sisällä kiemurteleva tyttönen, toistaen samat kaavasi.

Se on sinuun tällä matkalla sisäänrakennettu. Sadan vuoden yksinäisyys.

Lasten kuvat läikähdyttävät iloa minussa, mutta myös pohjatonta vihaa ja katkeruutta itseäni, nuoruuteni tyhmyyttä kohtaan. Miten ihminen kuvittelee kaikkivoipaisuutensa kestävän, lasten pysyvän kiinni sinussa siihen hetkeen kun sinulla on aikaa huomata heidät, pysähtyä äärelle. Miten hukkautuukaan joutaviin draamoihin se energia, joka olisi pitänyt antaa eheästi ja elää niille, jotka tähän maailmaan on itsekkäästi tuonut.

Tänään ymmärrän: niin kauan kun lapsesi ovat kiinni sinussa, olet vielä kokonainen. Sinulla on merkitys. Sinulla on nimi.

Surujen seassa jaksat eteenpäin, sillä on joku, jolle puurosi keität, joku jonka toppavaatteet sinun on kasattava eteisen lattialle kello 8.00. Joku jonka saatat bussiin, jonka noudat, jonka päivän kuulumiset kuuntelet- tai et. Joku joka aina valitsee sinut.

Aikuisen ihmisen rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, hylkäämisestä, selviää aina. Ajanvirta pitää siitä huolen.

Väärineletyt muistot valitset itse.

Mietin tänään; tämä asema käy yhä suuremmaksi, minun jalkani ovat yhä ne pienet.

Jos minun tarvitsee vielä irrottaa käteni saattajani kädestä, teen sen rohkeammin.

Tästä päivästä eteenpäin lupaan muistaa asemalaiturilta myös kengänkärkeni, ne ovat pysyvästi, täältä ikuisuuteen saakka, punaiset, korkokantaiset ja kepeät ja kantavat minua pelotta eteenpäin.

Olen hyvä myös jos jään yksin. Kokonainen nainen.

Siihen saakka uskallan rakastaa itseäni ja kaikkia niitä joita on määrä minun rakastaa, niin, että kipinät sinkoilevat.

Tämä kirjoitus on aamutunteina kirjoitettu superkuun voimalla rohkaisuksi kaikille yksinäisyyden kanssa kamppaileville, hylätyille naisille ja varsinkin yhdelle niistä, sille jota lupasin rohkaista.

Elämä kantaa ❤

Halauksin Pyllie— ps.  hyvinhän tämä sujuu yhdelläkin näkevällä silmällä, ajatteleminen 😀

Kiitos, karma, kiitos.

Tämä on niitä päiviä kun pieni ihminen haluaisi pitää Oscar-gaala-tyyppisen puheen.

Kävin tänään lääkärissä. Kyse on siitä keväästä saakka vaikertamastani silmävaivasta. Siitä, josta ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat saaneet kuulla vitutukseen saakka.

Minulle on lapsesta asti taottu, että kynttilät on syytä pitää vakkansa alla, vaikeneminen on kultaa, parempi pitää mölyt mahassaan, mutta olen kasvanut poikkeukseksi joka vahvistaa säännön. Puhun ja purpatan kaiken ulos, ehkä siksi, että muuten leviäisi pää siitä paineesta, jonka liian suuret ajatelmat sinne puhkuvat. Tosin tässä tapauksessa paine ehti kasvaa ja purkautua silmänpohjassa ja repiä verkkokalvot irti.

No. Menen siis keskussairaalaan. Siellä lääkäreiden tapaaminen on aina yhtä jännittävää kuin pääsiäismunan avaaminen. Koskaan et tiedä mitä saat; odotetun figuurin keräilysarjaasi vai imukupin varassa pomppaavan sammakon.
Edellisellä kerralla lääkäri oli karhunkaltainen, orvokinsinisin silmin ja lehmänripsin varustettu hevimies, joka tallusteli käytävällä hoitajien seuratessa perässä kuola valuen, hihittäen kuin teinilauma. Niihin käpäliin olisi mieluusti pyörtynyt, ellei kyseinen nuori mies olisi ollut aiheuttamastaan yleisestä hormonimyrskystä lähinnä hämmentynyt ja katseesta luettavissa sama pakokauhu kuin peuralla on ajovaloihin joutuessaan. Voihan se olla että hän oli myös enemmän miehiinpäin.

Tällä kertaa ovessa lukee F.Dragon. Lohikäärmesmies. Nimi osoittautuu enteelliseksi, sillä tuomio lyö lopulta kasvoihin kuin tulinen henkäys. Näköhärö on pysyvä. No can do. Mutta siitä lääkäristä vielä. Kyseessä on söpöläinen, metrinmittainen hobitti, jonka saisi kukatahansa tuhma rollaattorimummo juoksemalla kiinni ja voisi raahata liinavaatevarastoon tuhmuuksiin. Lääkärinpoikanen, joka tekee mieli laittaa tissien väliin ja taputtaa päälaelle kuin suojellakseen häntä pahalta maailmalta äänenmurrokseen saakka. Unelmavävy Espanjasta (tai Italiasta), joka laittaa joka toiseen hoonosoomi-lauseeseen väliin ”hjuva,hjuva” ilman, että se kuulostaa kornilta, mutta joka ei takuuvarmasti ymmärrä sanaakaan- varsinkaan huonoista savolaisista, itsenirauhoitteluun heittämistäni puusilmävitseistä.

Diagnoosi kainalossa lähettävät minut vielä sosiaalitädin luo. Varmaan siksi, että ajattelevat minun romahtavan.

Tästäkin tapaamisesta selviän kunniakkaasti. Sosiaalitätikään ei ilmeisesti saa pahempia traumoja…ehkä.

Otan kimpsuni ja kampsuni ja menen tupakkikoppiin sairaalan eteen soittaakseni tyttärelleni.

Tämän Simpsonperheen huumorilla hän lohduttelee, että nyt ei varmaan auta kuin pään vaihto ja että mitä tuota murehtimaan jos se silmä jaksoi tänne 51-vuoden armoitettuun ikään niin eihän se tarvitse kestää enää puoliksikaan niin kauan kun jo kerran olet ehtoopuolella ja että tuskin sinä satakaksivuotiaaksi elät.

Sitten tuumataan, että nyt on kyllä hommattava äiteelle tuntosarvet.

Ja samaan hengenvetoon, että taitaa olla tämän martan kroppa viisaampi ennakoidessaan hillittömällä viiksienkasvulla (jota muuten sivutaan aiemmissa kirjoituksissani) että jonkinsortin antenneita on syytä ryhtyä pukkaamaan näön hämärtyessä.

No.

Ostan kahvilasta juustokakun palan (tähtäsin korvapuustiin kakkulapiolla mutta niin vaan osuin ohi) ja ajoin rehvakkaasti taksilla kotiin.

Keitin kahvit ja paneuduin ajatteluun.

Minut valtasi yllättäen hillittömän suuri kiitollisuus. Odotin kyllä reaktioina jotain ihan muuta,

Ihminen ei voi valita vaivojaan. Näillä mennään mitä annetaan.

Ympärilläni, ystävilleni, on viime vuosina sattunut niin suuria suruja, että voin väittää myötäeläneeni niitä kymmenien vuosien edestä sydämessäni.
Sellaisia, joista ei palata, joita ei voi korjata.

Sellaisia, jotka vaikuttavat ympäröivien ihmisten elämään pysyvästi vioittaen, määrättömään määränpäähän saakka.

Sellaisia, joista ei kävellä ulos juustokakku kainalossa.

Olen siis kiitollinen tänäänkin.

Rakkaudella puusilmä-Pyllie

Ou-mama-I-am-so-hot !!!

Tiedättekö, minä tapasin eilen oikean bikinifitnessihmisen.

Elävän sellaisen.

Kas luulin tähän saakka että ne ovat taruolentoja, jotka syntyvät photoshopeissa.

Kenelläkään parikymppisellä naisella ei minun nuoruudessani ollut jääkiekkoilijan pakaroita yhdistettynä Sophia Lorenin tisseihin ja irtolisäkkeet olivat kitisevästä, harottavasta keinokuidusta komeronhyllylle lähinnä lastenpelokkeeksi jääneitä äidin 60-luvun peruukkeja. Minun nuoruudessani kadehdittiin kolmekymppisiä, aikuisia naisia ja koetettiin kaikin tavoin karistaa itsestämme lapsenomaisuus tai omaan napaan tuijottava typerehtiminen. Haluttiin olla pontevia, älykkäitä ja nokkelia. Naisellisia. Meitä nauratti ihan hillittömästi kun Kike Elomaa alkoi esiintyä postimerkin kokoisisssa bikineissä Hulk-hirviön näköisen ukkonsa rinnalla.

Olin Milla magian luona. Kampaajallani siis. Lapsilisäpäivä. (Kiitos ja anteeksi taas poikani, mutta tämä menee mielenterveyden tukemiseen ja hyödyntää siten kykyäni kestää sinun, murrosikäisen, ylenkatsetta ja argumentointia taas yhden kuukauden verran etiäpäin.) Punaista tukkaa syksynlehtien sävyyn. Ripaus syntiäkin, ehkä.

Istuin siis siinä, muodikkaassa kampaamossa, johon en kyllä ymmärrä miten olen sotkeutunut, sillä olisi niitä sivukujilla  tarjolla vähemmän hipsterisalonkejakin. Tämä marttyyrimainen ajatusmalli menkööt keski-iän paremmalle puolelle ehtineellä samaan ikäkriisipiikkiin kuin esimerkiksi se, että nykyään gynekologiksi valitsee mieluummin kurttuisen naisen kuin komean nuoren miehen. Tai että ei voisi koskaan tilata siivoojaa kotiinsa ellei olisi ensin itse siivonnut häntä varten. Tai että pitää joka aamu vaihtaa puhtaat alushousut ja reiättömät sukkahousut, jos vaikka saa sairauskohtauksen tai joutuu onnettomuuteen ja päätyy sitä kautta laverille avuttomana, hoitohenkilökunnan käsiin..ja koska se ”jos” on koko ajan todennäköisempää mitä enemmän kilometrejä alkaa kertyä mittariin. Tai että ei kehtaa ostaa pitkäripaisesta pelkkää kossupulloa vaan on pakko ostaa kylkeen ainakin kallis viini- ja kuoharipullo, koska uskoo myyjän muuten ajattelevan, että tuokin pultsarimummo tuossa.

Siinä minä, hohtavien putkivalojen loisteessa, tuijottaneena parituntisen ruttuista naamaani seinänkokoisesta peilistä samaan aikaan kun nukenkasvoiset kampaajat pyörivät ympärillä ja jutustelevat tyttöjen juttuja ja siloittelevat pöydänkulmalle hiuslisäkkeitä, mietin, että ou mai gaad, ei ole vielä huolta huomisesta heillä.

Kunnes sisään kävelee Se.

Se bikinifitness.

Ja minä en kertakaikkiaan voi lakata tuijottamasta, olkoonkin että se on epäkohteliasta, noloa ja kaikkien käyttäytymissääntöjen vastaista.

Kukahan tuon synnytti? Jokohan se käyttää botoxia ja mihin noista pullottavista osista se sitä on piikityttänyt? Onkohan sen tissit silikoonia? Voikohan se nukkua mahallaan? Ja noilla pakaroilla- pyörähtääköhän se sängystä jos se nukkuu selällään?Montakohan peiliä sen kotona on? Mitähän se syö? Vai syökö se? (Tämäkin ihmettelynaihe vaan siksi, että yksi aviomiehistäni tuli aikanaan messiin hevorehusäkin kokoisen lisäainejauhepussin kanssa. Säkin sisuksella olisi pitänyt kuulemma pysyä habat kohdillaan. No, eivät pysyneet. Normaalielämää viettäessä säkki homehtui vintinrapussa puolenkymmentä surullisenkuuluisaa aviovuotta, joiden ohessa bodaamisen lopettanut ukko kuihtui ja samalla ruunaantui ja avioerossa säkki syötettiin kanoille jotka pitkäksi toviksi sen myötä lopettivat munimisen ja alkoivat kiekua.)

Hohtaakohan sen hampaat pimeässä? Meneeköhän se isona naimisiin jääkiekkoilijan kanssa- niitä on kyllä täällä Savossa vähemmän tarjolla, joten sen pitää varmaan muutta pääkaupunkiseudulle- tai Turkuun? Tai Ameriikkaan? Mitähän se opiskelee/tekee työkseen? Saako tuosta vaivannäöstä rahaa? Onko se niinkuin ammatti? Mitäs kun se lopettaa tuon ftnessjutun- minkä näköinen siitä sitten tulee?

Mitä on pohjimmiltaan terve elämä? Terveys? Hyvinvointi?

Jos fitness, kunnossa oleminen, aiemmin tarkoitti hieman korostettua urheillullisuutta arjen stressin sietämiseksi ja elämän lisävuosien ansaitsemiseksi, eräänlaiseksi vanhuuden vaivoista helpommin läpi purjehtimiseksi ja ikääntymisen hidastamiseen tai siitä edes jollakin tavalla hengissä selviämiseen, on fitness nyt sitä, että a) 300 kiloinen jenkkiplösö laitetaan vetämään sydänkohtauksen äärirajoilla autonrengasta myötähäpeämme kirittämänä tai että B) nuori naiskansa pyrkii kohti androgyynistä atleettia pystyäkseen punttisalilla samaan kuin miehet- ja joiden sitten pitää lyödä naiseuden korostamiseksi silikonia ja irtolisäkettä sinne mistä ne steroideilla saadaan katoamaan/muuntumaan lihaksiksi.

Sitä minä tässä vain, että onko se nyt niin tärkeää pystyä pomppimaan ja pullistelemaan ja nostamaan puntteja ollakseen kaunis? Ja jos on niin mikä oikeastaan on kaunis- ja kenen silmillä mitattuna?

Tämän päivän nuoret naiset ovat pelottavan kahtiajakautuneita.

On niitä, joista tulee Prismassa viikonlopun ruokaostoksia haalivia äitejä. Niitä, joiden normaalius koetaan tylsäksi, avuttomaksi, jopa jollakin tavalla luovuttamiseksi. Ja sitten on tämä uusi rotu: ne, joita me tuijotamme suu auki kuin lehmät uutta navettaa ja joiden elämän focusta emme kertakaikkiaan käsitä. Ne, joille elämä on päämäärätietoista muokkaantumista ja muuntumista kohti suurta julkituloa tai markkina-arvoiseksi tulemisen tavoittelemista. Niillä on nimikin: hottikset.

Tämän maailman ymmärtäminen käy yhä vaikeammaksi.

Se missä ennen arvotettiin ihmistä älyn, saavutusten perusteella, on tänä päivänä musta aukko, suoranainen persreikä, josta pulppuaa näitä realityjä joilla ei ole mitään tekemistä aitouden kanssa. Ja niistä kumpusaa myös tämä uusi kauneuskäsitys.

Kun aiemmin realityissä mentiin idealla: ”En ole löytänyt oikeaa”, niin nyt on ponnahdettu suoraan ideologiaan :”Kukaan ei kelpaa mulle” tai ”Minä,minä ja muutama muukin minä- ja oma ukko toisella rannalla ruikuttaa.” tai ”Rakkaani kelpasit mulle ennen vaan et nyt, laitan vaihtoon ellet laihdu.”

Minä ite- rotu alkaa kuulkaa tällä menolla koputella sukupuuttoon kuolemisen rajoja. Kaikille kun ei taatusti riitä pariutumiseen omaa hottista.

Kauheinta on huomata, että jokin tässä ilmiössä on kuin tarttuva tauti.

Jopa minä, aivollinen, elämän ehtoopuolelle siirtynyt, parisuhteessani onnellinen ja viriili +50 nainen, huomasin käväiseväni hyvin lähellä outoa huonommuutta ja rutistuvaisuuttani vakoillessani tuota parikymppistä tyttöä kampaamon peilin kautta.

Mitä se kertoo minusta? Sitä, että markkinavoimilla ja medialla on pitkät lonkerot ja että ne ulottuvat kammottavalla tavalla näihin älylläkäyviin vuosikymmeniinkin.

Ja että oikeastaan vanheneminen on perseestä.

Pyllie

Sutta pakoon, karhu vastaan…

Tänään kerron yhden tarinan.

Se on riipaisevan tosi ja karu.

Mistäkö tiedän? Olen myös itse esittänyt sen pääroolia, Madame Marttyyria, kerta toisensa jälkeen.

Tänä aamuna heräsin armottomaan huminaan päässäni. Takaraivoon alkavat kolkutella tutut peikot.

Siksi ajattelin kirjoittaa ne sileäksi.

” Ja sitten nainen herää aamuun kun on pakko katsoa peiliin.

Hän ei ollutkaan joku muu, vaan edelleen sama.

Ei taaskaan kyennyt tyytymään, tyyntymään. Jatkoi muutoksen haluamista niin, että se alkoi tunkeutua uniin, herättää jo aamuyöstä huonoon tuuleen ja valmiiksi kypsyneeseen ahdistukseen.

Hän ei taaskaan löytänyt sanoja, vaan pelkäsi edelleen kovaa ääntä samalla kadehtien niitä, jotka uskalsivat huutaa, lyödä topakasti kerran ovea karmiin niin, että se sinetöi turhautuneisuuden määrän kertalinttuulla. Sellainen mekkalointi ja käytös eivät sovi kiltille tytölle, vielä vähemmän aikuiselle naiselle.

Toisen ihmisen, sen, jota vastaan kuohu sisällä kapinoi, pitäisi ymmärtää rajasi. Lukea, tulkita,aistia, korjata tila.

Näin käy. Joka ikinen kerta.

Nainen on valmistautunut muokkautumaan parisuhteen sisällä. Halu onnistua pysyvästi tekee tästä hmisenlämpöistä vahaa, joka pyrkii sulautumaan toisen kuoppiin ja uurteisiin, täyttämään kaiken eheäksi ja sileäksi. Happy ending on tietenkin ainoastaan naisena olemisen tuhansista taidoista kiinni. Näin hän uskoo joka solullaan.
Hän katselee ympärilleen pitkissä parisuhteissa eläviä ihmisiä ja näkee pysyvyyden, sujuvat arkirutiinit, maksetut kesämökit ja autot, kesälomat, lasten ylioppilasjuhliin sävysävyyn pukeutuvat harmoniaperheet. Tiedostaa kyllä, että siinä on muuten joustettu puolin ja toisin- useissa tapauksissa läkähdyksiin asti. Hän välttää itsesuojelullisista syistä (omia arpiaan varjellen) katsomasta syvemmälle, jossa usein näkyy myös pitkällä aikajanalla pimeyksiä; syrjähyppyjä, itkupotkuraivareita, taloudellista riippuvuutta, toisen naamaan kyllästymistä arjen mykkyyteen saakka, seksittömyyttä ja lasten pesästäkasvun odottamista.

Ja sitten tulee se aamu kun naamaan lyö totaalitaju; ymmärrys, että sellainen ei sittenkään ole kadehtimisen arvoista.

Että jos antaa kaikkensa ja enemmän, on jotain suurta saatavakin. Tai tyhjenee. Puhkeaa. Palaa loppuun. Lakkaa olemasta yksilö ja taantuu takaisin kylkiluuksi.

Että naisen itse, ensisijaisesti,  on uppiniskaisesti arvostettava itseään, tarpeitaan ja halujaan sellaisena kuin miksi ne ovat vuosien myötä kasvaneet. Armahdettava itsensä; tällainen olen.

Kukaan ei ole kenenkään elämän täytemateriaalia, pinnankiillottaja tai sohvanpehmuste.

Jokaisella on lupa olla epätäydellinen, itsekäs, riehakas, railakas ja rämäpäinen, mennä, olla ja tulla silti vahvasti rakastetuksi. Kenenkään ei tarvitse anoa, pyydellä lämpöä, kosketusta, hyväksyntää. Vittu tämä elämä on yhtä kärsimysnäytelmää muutenkin, miksi pitäisi kitua marttyyrina siellä, missä naista pitäisi eniten arvostettavan. Sekä ääneen, että teoilla.

Nainen ymmärtää, että pitäisi saada jakaa ajatuksiaan arvokkaina. Myös kun puhutaan tunteista. Kenenkään ei pitäisi tulla sanomaan hänelle, että: ”Ole hiljaa, en jaksa kuunnella joutavaa.”

Naisen pitäisi saada olla miehensä silmissä kaunis vaikka olisi päiviä kun tämä on riihipirunruma.Siihen asemaan ei pitäisi tarvita korkokenkiä ja silosääriä, edustuseleitä, eikä jatkuvaa ydinsotaa aikaa ja sen teräviä hampaita vastaan.

Jokaisessa parisuhteessa, niin sanovat viisaat, on alku, nousu, itsenäiseksi molempien itsensä reuhtominen ja lopulta joko yhteen kasvaminen, seestyminen tai ero. Nainen tarkastelee historiaansa ja huomaa, miten hänen ihmissuhteiden ”mäenlaskussaan” on aina juostu vauhdilla huohottaen ylämäkeen, kiskottu sinne ponnekkaasti millainen taakka tahansa ja sitten laskettukin huipulta suoraan rotkoon.

Itsenäistymisvaiheeseen asti, varsinkaan sen yli, ei ole selvitty. Kun toinen ihminen on alkanut ärsyttää, hän ymmärtää ensimmäistä kertaa katsoneensa tätä rehellisesti- niinkuin olisi alusta saakka pitänyt. Ilman niitä fucking ruusunpunalaseja. Tapa ryntäillä, johtuu tietysti varhaislapsuudesta ja kuun asennosta syntymähetkellä. Karmasta. Edellisissä elämissä tehtyistä hirmuteoista, joista tämä nyt maksaa kallista hintaa. (Niitähän kaikki muutenkin syyttävät, joten antaa mennä samaan piikkiin nämäkin syndroomat.)

Kukaan ei kestä lannistumatta toisen ihmisen ylenkatsetta, kylmyyttä eikä karkeutta, tylyyttä, sitä, että jää yksin yhdessä. Ihmisolioista nainen on se, jolla on suuri tarve vastavuoroiseen tunteikkuuteen ja hyväksyntään, luottamukseen, mutta joka samalla on rakastuessaan äärimmäisen typerä niiden piirteiden suhteen, joiden  luulisi näkyvän kissankorkuisilla kirjaimilla ihmisissä jo ennenkuin tapahtuu lopullinen retkahdus,

Viisaammat ovat antaneet tälle oireyhtymälle diagnoosin: läheisriippuvuus.

Nainen itse kutsuu sitä synnynnäisen syvyysnäön puutteeksi.

Kas kun lähteen pinta on tyyni ja seesteinen, on vaikeaa nähdä mutapohja, pullonsirpaleet, iilimadot.”

Sellainen syväluotauspäivä tänään, mietteineen.

Huomenna saattaa jo olla, että puhutaan taas kukista ja herhiläisistä.

Onni meillä vaihtelee. Äläkä yhtään valehtele: niin tekee teilläkin.

Ei vain tarinani naisella, jolle tänään erityisesti toivon rohkeutta, ponnekkuutta ja liukasta laskiaista. 

Pyllie