Hyvin pidetty nainen

Viime yönä näin pitkästä aikaa painajaista.

Havahduin unesta, joka tuntui raskaalta ja päättymättömältä. Sävyt olivat yhtä synkkiä kuin miltä arkeni pahimmillaan tuntui vielä muutama vuosi sitten. Aivan kuin niissä päivissä olisi silloin soinut koko ajan taustalla raskas tunnelmamusiikki, vaihtuen välillä kauhuelokuvien dramaattiseen jylinään hetkeä ennen pelottavinta kohtausta. Draamaa, sitä riitti silloin. Juonenkäänteitä joita ei jälkikäteen osaa edes ajatella mahdollisiksi. Jatkuvaa epävarmuutta siitä mikä on totta ja mikä tarua.

Huojentuneena istuin sängyn laidalla kunnes alitajunta päästi hitaasti irti unimaailmasta ja palasin takaisin tähän todellisuuteen. Katselin kevätauringon seinillä leikkiviä säteitä kuin odottaen niiden myös valaisevan mieleni ennen kuin lähtisin liikkeelle päivääni.

Unessa oli mies ja alistunut, kasvoton nainen.

Mies lämmitti valkeaa ammetta ja käski naisen kiivetä veteen. Veden tuli olla lämmintä, jotta kipu ei heti aiheuttaisi reaktiota vaan valheellisen turvallisuuden tunteen. Sitten hän alkoi viillellä naista ympäri tämän alastonta kehoa terävällä puukolla. Ensin pintaa vain hieman raapaisten, sitten yhä syvempiä haavoja vuollen.Nainen ei sanonut sanaakaan. Lopulta hän vain vuosi kuiviin.

Muistan tämän näyn yhteydessä miettineeni miksei tuo nainen lähde. Miksei hän estele. Tai edes valita, vastustele Ja miten miehen omahyväinen ilme kuvastaa täydellistä valtaa toiseen ihmiseen.

Narsismi. Yhden rikkinäisen ihmisen tunnelukkojen tila johon koko lähipiiri tottuu kuin pikkuhiljaa kiristyvään hirttoköyteen. Yhden ihmisen show, valokiila, jossa supersankarin tähteydestä pitää huolen tarkoin valittu hovinarrien lauma. Lähimmät kovimpien vaatimusten kohteena.

Päiväni aikana unen merkitys pyöri mielessä useaan kertaan ja aloin jälleen miettiä ihmissuhteisiin liittyvää epätasapainoa. Tai ennemmin tasapainoa.Tai sitä, mistä ihminen voi edes tietää kummasta on kysymys jos on rakkaudennälässään ja omissa traumoissaan ansaan asetellut.

Olen ollut kauan se nainen, jota on saanut sivaltaa ja viillellä. Sanat, joilla minulle on puhuttu ovat muuttuneet yhä julmemmiksi, kylmemmiksi. Viiltäneet aluksi pienillä ”töksäytyksillä” ja huomauttelemisilla ja koventuneet käsittämättömiin julmuuksiin tai puhumattomuudella rankaisemiseen.

Pois pyrkiminen oli ponnetonta reuhtomista niin kauan kun itsepäisesti rakentelin päässäni onnellista loppua piittaamatta koko ajan kasvavasta arvottomuuden tunteestani. Vasta kun oivalsin alkaneeni heijastaa jo omalla persoonallisuudellani toisen vaatimuksia, tunnetiloja niin täydellisesti, että minussa ei ollut jäljellä kuin surullinen ja samalla sisältä koko ajan kasvavan vihainen naisen irvikuva, jäännös siitä kuka olin kun aikanaan astelin tuohon kuvioon.. Vasta kun kumppanini viimeisen kerran jäi kiinni valheistaan ja syytti niistä tapansa mukaan taas minua, jotain jota olin jälleen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä, tai ollut tai ollut olematta, ymmärsin hypätä kelkasta.

Tänä päivänä olen kiitollinen siitä, että kävin läpi tuon suhteen. Sen aikana opin lopulta yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä: sen, mitä en ihmissuhteelta enää milloinkaan halua.

Mutta meni myös pitkään ennen kuin minulle valkeni mitä se sitten on mitä haluan.

Viimeksi kirjoitin deittimaailmassa sohlaamisesta.

Huomasin kyllä miten helppoa minulle oli ajautua tutunoloisiin suhdeviritelmiin ja hakea ihmisistä uudestaan juuri niitä piirteitä joita samalla itselleen hoki pakenevansa. Ainoastaan siksi että ei edes tiennyt millaista kohtelua toisen pitäisi tarjota, mitä puhua tai millaisia arvoja osoittaa elämässään

Juuri kun päätin etten enää edes yritä, houkutellessani edelleen rikki ollessani juuri näitä henkisiä ylikonttaajia, kohtasin ihmisen joka tuntui siltä kuin olisin tullut sieluani myöten kotiin. Levolliselta.

Se ”jännitys” jota olin tottunut pitämään osoituksena kemiasta, mutta joka olikin kuuntelematta jäänyt intuitiivinen kehoitus paeta, oli poissa.

Sen sijaan lämmin turvallisuuden tuntu, rentous, sanoittamaton helppous ja vahva ymmärrys luottamuksen mahdollisuudesta pysäyttivät minut tämän ihmisen äärelle. Minua hämmästytti miten joku osaa olla läsnä intiimisti, silmiin katsoen.

Ja kyllä, minä ansaitsen tämän. Saan olla oma itseni, ilman nöyristelyä, palvelemista,. Voin elää vihdoinkin ilman toisen käytöstä, eleitä, sanojen merkityksiä alati haistelematta ja pelkäämättä, jatkuvasti kasvavien vaatimuksien täyttämistä.

Ja niin minusta lopulta tuli hyvin pidetty nainen, jonka nimettömässä kiiltelee nyt lupaus yhteisestä tulevaisuudesta. Onnellisen lopun rakentamista yhdessä.

Siihen vaadittiin vain ehjä mies, joka osaa rakastaa. Mies, jolta ei tarvitse ansaita hyvää kohtelua.

Ja päätös arvostaa itseään.

Ihanaa kevättä kaikille,

Pyllie