Kultainen kahle

Olipa kerran- sillä niinhän aina alkavat jo tapahtuneet, kulutetut tarinat; niin todet kuin sadutkin.

 

Siis: olipa kerran kylän korskein koira.

Mustavalkoinen, valon leikissä vuoroin sysimustana, vuoroin hangenvalkoisena kimaltava harjaskarva. Silmissä värinä oranssit lieskat, jonka syvyyteen ei palamatta kukaan pystynyt hetkeä kauemmin katsomaan. Ei ehtinyt, ei tohtinut.

Sen kumea ääni kantoi kolmen kirkon kyliin. Peitti alleen sekarotuisten pihapiskien kuoron. Ja kun se saaliille haukkui, hirven veri pysähtyi suonissa saakka sitä kuulemaan. Niin tapaa metsäkoiran laatu erottua edukseen. Kun toisen osaksi jää juosta määränpäättä eestaas kieli rintaa myöten roikkuen, on toisen onni omata saalistaan suurempi voima. Ylittää suot, mättäät, mäet ja harjut metsän kannelta kulkiessaan helisyttäen.

Kun se joskus iltaan joutavana lauloi- tai kulkijoita tulemasta varoitti- tiesivät kaikki, kuka ilmassa haukkua soittaa.

Sen isäntä puhkui ylpeyttä. Harva mies elämässään saa kokea sellaisen koiran kumppanuutta, jonka myötä pysyy talo lihassa. Jonka kanssa kantaa varmaa saalista metsän pöydästä perheelle joka ikinen lähtö ja paluu.

Mies oli kuljettanut tätä koiraa mukanaan reppuunmahtuvasta saakka. Yhdessä nähneet, yhdessä oppineet. Yhteys ihmisen ja koiransa välillä kulki sanatta toisesta sielusta toiseen. Se oli side, jota myöten kulki syvä kunnioitus.

Niin. Tällä koiralla oli arvo, jota rahassa ei punnitsemaan pysty.

 

Mustavalkoinen koira loihti myös kaikki kylän nuoret nartut.

Ne kulkivat perässä häntä koipien välissä liehitellen, raapien osansa mustavalkean maineesta ja suuruudesta. Seutukunnan penikat muuttuivat punaisista mustiksi, omaksi rodukseen. Ja joka ikisestä sen kylvämästä tuli omalla tahollaan voimallisia, osaavia ja pystyviä. Niinpä kylän miehiä ei lainkaan haitannut narttujensa penikat, päinvastoin. Taputtelivat koiran isäntää olalle. Pitivät kuin lahjaa saadessaan osan mustavalkoisen verenperinnöstä.

Ajalla on taipumus tulla ja talloa.

Elämän tapahtua.

Se on kohtalon punnuksissa tarkoin määritelty tasapainon laki, johon ihmisen tahto ja tieto tai taiten eläminen hyvin vähän valtana vaikuttaa.

Suuruus pienenee, nuoruus iäksi muuttuu. Matkan suunta arvaamatta, tuulen lailla kääntyy.

Ensin tuli karhu.

Riipiväkyntinen, kokenut kontio, joka repi yllättäen alta upottavan suon reunalla mustavalkoisen jalan syvään lihaan saakka.

Vaikka karhu kaatui jo vapisevakätiseksi vanhenneen isännän laukaukseen, ei koiran jalka enää eheytynyt entisekseen. Haavansa nuoltuaan se kulki ontuen, mutta silti pystypäin, vammansa uljaasti ansainneena. Sen tuskasta tuli pysyvä matkatoveri, jolle se joka ilta hartaasti toivotteli hyvää yötä, kuin myös aamulla vastaanottaen tervehti alkavaan päivään.

Sitä kevättä seurasi kuulas ja kirkas syksy.

Maiseman värit maalautuivat hehkuvan tulen väreihin. Eräänä iltana koiran isäntä ei palannutkaan järven tummalta selältä. Kirkas tähtitaivas pysyi pitkään paikallaan ja mustavalkoinen tuijotti ulapalle. Yön, päivän, niitä yhdessä vuoronperään monen monta.

Sen sydän oli säädetty odottamaan. Odottamaan olalle nostettua asetta, kiivastuvaa hengen kohinaa, reppuun pakattua eväslaatikkoa, ojennettua nuotiomakkaran palaa, saaliin sydämen veren lämmintä kuohua.

Muiden kädet ja silitykset eivät sille kelvanneet ja se kulki välinpitämättömänä pihasta pihaan, pysähtymättä, ketään katsomatta.

Eräänä päivänä se saapui keltaisen talon portille.

Pihatiellä istui tuikea punainen pystykorva.

Narttu oli juurtunut tavoilleen ja sijoilleen.

Kipakka, kimakka, omapäinen. Omahyväinen.

Oman talonsa, rakkaimman laumansa vartija.

Se oli kasvattanut maailmaan penikkansa jo aikoja sitten. Iltojen tummetessa se istui usein katsomassa kaukaisuuteen kuin muistellen pienten tassujen liikettä. Kun emous oli ohitse, sen sisällä asui sydämen tyhjä ikävä.

Mustavalkoinen käveli sisään sen elämään. Lähti taas, mutta palasi yhä useammin.

Se nautti punaisen nartun hoivasta ja huomiosta. Salli tämän asettua kupeelleen kiepille vastasataneeseen lumeen. Ja siinä ne hiljaa hengittivät yhtenä patsaana taivaalle nousevaa huurua yöllä kiristyvässä pakkasessa, molemmat hiirenhiljaa, omine vaivoineen. Omien elämiensä kokoamina. Omissa ajatelmissaan läsnä.

Eräänä päivänä nartun isäntä kytki mustavalkoisen kahleeseen. Hän oli ruokkinut tuota omanaan jo tovin ja päätti, että vastineeksi tämä seuraavana syksynä metsästäisi hänen rinnallaan.

Uros makasi kopin edessä ärtyneenä ja vihaisena. Ajoi rähisten pois yhä useammin myös punaisen, joka äärelle edelleen toiseen tottuneena pyrki. Uros käänsi selkänsä ja alkoi kuunnella kylän ja metsän suunnasta kantautuvia kaikuja- ne olivat kuin kaikuja menneestä tai lupauksia auringonvalossa kimaltavaa kultaista kahletta suuremmasta.

Punainen katseli urosta hämmentyneenä. Pakitti hylättynä pois sen ulottuvilta.

Vaikka se koki nähneensä syvälle mustavalkoisen sieluun, loukkaus oli niin suuri, ettei sille enää jäänyt mistä pitää kiinni. Kun jotain aidoksi uskottua rikotaan, se ei enää ehyeksi tule. Ei jalka, ei pyyteetön rakkaus. Aina on arpi- ja se joka sitä jälkeä tunnottomaksi väittää, valehtelee tai ei tiedä.

Miten tarina jatkuu?

Sitä ei tiedä kukaan.

On kulunut aikaa; kevät, kesä, syksy.

Vielä en ole kuullut tätä tarinaa kenenkään loppuun kertovan.

 

-Pyllie-