Auringonpimeys

Kun kirjoittaa kauan hehkuvana, rakastumisesta, mutta yhtäkkiä ei olekaan enää kirjoitettavaa, tulee täyttymyksen tilalle tyhjyys. Vahva, kaikuva ja viipyvä. Kun unelmien ja haaveiden eteen putoaa …

Lähde: Auringonpimeys

Auringonpimeys

Kun kirjoittaa kauan hehkuvana, rakastumisesta, mutta yhtäkkiä ei olekaan enää kirjoitettavaa, tulee täyttymyksen tilalle tyhjyys.

Vahva, kaikuva ja viipyvä.

Kun unelmien ja haaveiden eteen putoaa verho, sulkeutuu ovi, ihmisestä tulee herkkä ja arka ja surullinen. Niin se vain menee. Kun jokin selälleen avautunut lukkiutuukin uudestaan.

Tiukasti, ehdottomasti.

Silloin tuntee ikäänkuin jääneensä maailmalle valheesta kiinni.

Aika kuluu, sen armoton kello kulkee, päivä muuttuu uudeksi ja yöt, ne ovat pidempiä kuin koskaan. Unet raakoja ja armottomia. Puhuvat päässäsi aitajunnan omaa kieltä vaikka koettaisit olla ajattelematta. Kurottavat kiinni sydämesi totuuteen. Kauas siitä mitä haluat ajatella tai tuntea.

Suru on vain sinun.

Ja vaikka puhut ihmisillesi oloistasi kyllästymiseen saakka, se suru on silti ikuisesti vain sinun. Pienenemättä. Vähenemättä.

Jossakin vaiheessa huomaat, että nekin, jotka jaksavat aluksi tulla tueksesi, väsyvät, turhautuvat, kaikkoavat. Ei kukaan jaksa kuunnella sadatta kertaa ikävääsi- sillä ethän sinäkään jaksaisi sitä enää kantaa.Niinpä et enää edes yritä. Puhua.

Musta harso tiukentuu ympärille ja saadaksesi ihmiset palaamaan ympärillesi, alat puhua pontevia. Kyllä sinä pärjäät ja jaksat. Olet selvillä vesillä taas.

Miten kukaan muka oikeasti voi noin vain toipua sydämen särkymisestä? Paskapuhetta. Suu puhuu mutta sydän miettii.

Sielun valtaa välillä helvetinmoinen epäusko ja ikävä. Välillä kaiken ylittää voimaannuttava viha. Välillä tyhjyys on kaikkea suurempi. Ja välillä armeliaasti- unohdan.

Kun on tullut toisen ihmisen elämään huonona hetkenä, vaikeimpiin päiviin, ja rakastanut silti. Kun naisen mielellä naiivisti on ajatellut, että jos tämä yhdessä kestetään, tulee valon aika ja ote tulevaisuudesta on montaa muuta tarinaa todempi ja vahvempi. Kun sitten havahtuu olleensakin vain askelma, porras, riippusilta, ja toinen jatkaa sydämesi päältä johonkin, johon sinua ei enää tarvita, koeta siinä sitten olla itsellesi edelleen arvokas tai armelias.

Tulevaisuus oli jälleen sinun päässäsi, soimaat itseäsi, et taaskaan kuunnellut tarpeeksi rivien välejä. Mutta sinä vain halusit jättää huomaamatta, että joka hetki kun yritit enemmän, kävit kerta kerralla arvottomammaksi. Sillä eihän rakkaus toimi niin. Rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja alati toivova, hyväksyvä ja salliva. Tai sen pitäisi olla, molempiin suuntiin.

Koeta ymmärtää pieni nainen: on ihmisiä jotka eivät rakasta kuten sinä.

On ihmisiä, jotka kaipaavat vähemmän ja vaativat enemmän.

Ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään sinussa arjen laineikkuutta, maksimaallista tunneherkkyyttä ja tarvetta sielujen yhteyteen, ihoa lähemmäs.

Jotka eivät puhu, eivät kerro, eivät kosketa.

Jotka ärtyvät enenevästi sinun kaipauksestasi.

Joihin et milloinkaan voi luottaa sydänjuuria myöten, jotka eivät ravitse sinussa maatasi.

Sinun on hyväksyttävä se. Ja muistettava silti ettei se tee sinua huonommaksi.

Sillä sinä olet, sellainen.

Etkä sellaisena ollut tarpeeksi.

Niille, jotka eivät sinussa aurinkoaan, kultajyväänsä näe.