Isättömät perhoset

On lokakuun puoliväli.

Ensimmäiset maan kuurat ovat laskeutuneet maisemaan.

Marketin lehtihyllyn viereen on asetettu iloa ja onnea hehkuva isänpäiväkorttiteline.

Seison sen edessä pää täynnä ja tunteet tyhjänä.

Riiputan ostoskoria kunnes huomaan että kädestä alkaa hyytyä verenkierto; kiireessä mukaan napattu korinperhana tulee aina ylikuormitettua niin, että kassalle mennessä ripa jo roikkuu soikeana. Milloinkahan sitä oppii, että maitolitrat, leikkelemakkarat, leivät sun muut painavat huomattavasti vähemmän kärryissä työntelemällä.

Minun isäni on kuollut.

Jo aikoja sitten.

Jo silloin kun oli vielä elossa minun isäni oli minulle kuollut.

Olin avioerolapsi. Isäni oli koko aikuisikänsä alkoholin huuruistama, mutta höyryt eivät onneksi yltäneet elämääni kuin parilla summittaisella kesälomatapaamisella.

Isällä oli tapana viedä minut muutamaksi päiväksi mukaansa ”sukuloimaan”. Alakouluikäiselle lapselle ensimmäisiksi muistoiksi noista tapaamisista jäi se, että kun päästiin perille, aukesi kirkkaan pullon korkki ja isä ja sukulaismiehet lähtivät sen siivittäminä kyläkapakkaan jättäen minut yksin vieraaseen kerrostalokaksioon odottamaan kotiutumistaan. Aamuyön tuntien loputtomuus painui ikuisesti mieleen. Puhelimet olivat vielä pyöritettäviä, numerolevyllisiä vekottimia, enkä yöllä muistanut- tai hätäpäissäni edes osannut- vääntää oikeaa suuntanumeroa, jotta olisin saanut yhteyden tätiini ja setääni, joiden tiesin takuuvarmasti tulevan apuun. Sitäpaitsi ajattelin, ettei muita saanut herättä tai huolestuttaa ”turhaan”. Seisoin aamuun asti kerrostalon edessä kesäyössä kun en uskaltanut olla asunnossa- jossa varmaan sinänsä ei ollut mitään pelättävää. Vain minä ja mielikuvitukseni ja ne tyhjät pullot pöydällä.

Seuraavana päivänä isä antoi soittaa äidille kuulumisia, vahtien vieressä- ja lahjoen- etten kerro mitään.

Seuraavat lomaset vietettiin milloin missäkin leirintäalueen mökissä tai teltassa. Ja minä, varhaisnuoreksi kasvamassa oleva, kiertelin yksin alueella kuluttamassa aikaani muiden yöpyjien koiria rapsutellen ja jälleen, yötä peläten. Isä istui alueen baarissa kitaten keskikaljaa.Viimeisellä tapaamisella olin jo varmaan 12-vuotias ja asuimme teltassa. Isä ryömi kännissä telttaan ja koetti lähennellä minua. Hätäpäissäni aloin lässyttää kuin viisivuotias. Isä sammui ja jätti minut rauhaan.   Tapaamiset loppuivat kun ilmeisesti äitiäni rohkeammat sukulaiseni, rakkaat tätini ja setäni, mummoni, tekivät niille topin. En muista uskalsinko tai kehtasinko kertoa kaikkea.

Jälkeenpäin olen miettinyt miksi lapsi ottaa kantaakseen aikuisen tekemät synnit ja tuottaman häpeän?

Tämä hahmo osallistui sen jälkeen enää pariin elämäni ”kohokohtaan”, saapuen paikalle aina yhtä koreana kuin riikinkukko. Muodostin niistä kerroista hänestä mielikuvitukseni voimalla pysyvästi kiiltävän kuvan, sellaisen jolla ei arjen kanssa ollut mitään tekemistä. Painoin aiemmat kokemukseni suljettuun lippaaseen ja siellä ne pysyivät pitkät, vaitonaiset vuodetkin. Isä katosi omaan elämäänsä. Napanuorana lapsuuteen säilyivät ainoastaan joulu- ja syntymäpäiväkortit silloin tällöin.

Vasta aikuisiässä hän palasi uudestaan, muuttaessaan avioeronsa myötä takaisin kotikonnuilleen. Myöhästyneenä tietenkin-  mitä tulee suhteessa minuun, ainoaan lapseensa. Ei sellaista sidettä, jonka pitäisi olla olemassaan tärkein ja katkeamaton, enää pelkillä puheilla tai rahalla lahjoen kudota yhteen. Kurota kiinni menetettyä aikaa, luottamusta.

Vuosia myöhemmin, hyvää-päivää-kirvesvartta-yhteydenpitojen- ja minusta ja lapsistani näennäisen huolenkantamisen jälkeen- isän tarina sai traagisen lopun. Kun jalat eivät kantaneet kerrostalon kolmannesta kerroksesta katkokävelyllä enää viinakauppaan, astuivat kuvaan liuskasta napattavat pillerit, masennuslääkkeistä mihin kaikkeen lie. Ainakin sillä reseptien ja lääkkeiden kirjolla, jonka jäämistöstä heitimme menemään, olisi ansainnut huumehörhöjen katukaupassa miljoonan.

Isä siis löydettiin vessanpöntön viereen kuolleena erään helteisen kesäviikon jälkeen. Poliisit ajoivat pihaani kertomaan suru-uutisen. Setä ja täti riensivät jälleen apuun. Pestiin yhdessä elinnesteitä yksiön lattialta, suihkutettiin kuoliaaksi raatokärpästen armeija. Siroteltiin asuntoon kahvia hajun poistamiseksi. Pestiin, puunattiin pois koko paska. Se minun isäni.

Patologin lausunnon mukaan kyseessä oli yliannostus- ja varmaankin myös pitkän väärinkäytön tuoma ristikkäisvaikutus.

Itkin hautajaisissa, kävellessäni lasteni kanssa arkun perässä avoimelle haudalle.

Itkin siksi, että arkussa olevat jäänteet haisivat mädäntyneelle ihmiselle.

Siksi, että oli helvetin noloa ja tylyä antaa lapselleen tällainen läksiäislahja.

Siksi ettei arkussa minulla ollut isää, jota olisin isänä voinut surra.

Siksi, ettei minulla ollut tarjota lapsilleni rakastavaa, täyspäistä ukkia kiikkutuolissa tai pajupilliä veistämässä tai soittamassa haitarilla Metsäkukkia. Oli vain haiseva raato.

Sellaisia ovat minun lastenikin isät. Biologisia. Eivät läsnä alkuhuohotusta pidemmälle.

Olin naisena niin nuori ja naiivi. Ajattelin, että lapsenteko kuuluu suureen rakkauteen ja että toiseen ihmiseen ja tunteeseen voi luottaa. Että tottakai yhteisillä rohkeilla ratkaisuilla rakennamme koko potin, enkä ikinä enää jää maailmassa yksin.

Olen aina halunnut suuren perheen: temperamentilleni lempeästi hymyilevän ja minua takapuolelle ohimennessä taputtelevan miehen, lapset, koirat, kissat, vanhan remontoitavan omakotitalon maalta. Yhteiset vauvanrattailla työnnellyt iltalenkit. Arjen kaaoksen. Arkirakkauden. Vanhemmuuden jakamisen aina lapsenlikkaongelmista polkupyörällä ajamisen opettamiseen, tuhkarokot, tuhmaiät, ensimmäisten poika-tai tyttöystävien haastattelut. Tulevaisuuden, jonne saatoin kuvitella lasten kevätjuhlat mies rinnallani, jouluiset pakettitalkoot lasten nukkuessa, rippijuhlat. Aina ei mene niinkuin haaveiltiin. Ei siis pääsääntöisesti milloinkaan.

Odotin kaikki lapseni yksin, nuorimmaista lukuunottamatta. Synnytin. Imetin ja valvoin. Isät, ne tulivat ja lähtivät, jokainen aikanaan; toiset heti raskaustesin jälkeen, yksi vähän myöhemmin. Vain yksi kolmen lapseni isistä on ollut jollakin tasolla läsnä, kasvettuaan ensin maailmalla suhteellisen aikuiseksi. Muut ovat lapsilleni satuolentoja.

Kun kysyin nuorimmaiseltani, mitä tekisit jos samassa kaupungissa asuva isäsi tulisi vastaan sinua ja tervehtisi, hän sanoi:” Vetäisin turpaan.” Sanoin, ettei ehkä kannata, se kun on poliisi. Mutta sanoin myös, ettei mies ole edes turpaanlyömisen arvoinen. Että elämässä kaiken minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Mutta mitä näillä sanoilla on merkitystä kun elämässä on ihmisenkokoinen musta aukko.

Millä eväillä lapset osaavat rakentaa elämäänsä kun siihen aukkoon on kadonnut myös suku: mummot, serkut, tädit, sedät- perimät, joista me myös muodostumme.

Huolimatta siitä, että ilmeisesti olen hyvä periyttäjä- vaikka lapsillani on eri siemenet, ovat he sisarustensa näköisiä- näen heissä jokaisessa isänsä puolelta kantautuvia piirteitä, lahjoja, taipumuksia. Enkä voi kaikkea omien geenieni tuomisiksi perustella.

Miksi isät hylkäävät lapsena?
Mihin se rakkaus lapseen katoaa jos aikuisten ihmisten rakkaus toisiinsa ei riitä?

Ymmärtäisin, jos olisin ollut yksi niistä äideistä, jotka kiristävät, uhkailevat, vaativat erityiskohtelua mieheltä, jotta tämä saisi tavata lapsiaan. Vaan enpä ollut. Toki tunteiden myllerrys aiheutti eroihin joutavaa skismaa, mutta aikahan nekin aina korjaa. Tunteet kuolevat ja niiden tilalle astuu järki.

Mietin sukupolvia taaksepäin. Äitini isän sukupolven miehet loistivat poissaolollaan sodan runtelemina. Siinä oli miehille läpikäytävää taakkaa tarpeeksi- aina elämän loppumetreille saakka- ja sinne ne herkimmät tunnetilat jäivät, Kannakselle. Seuraavat pojat jäivät siis isättä, astuivat lapsina miehisiin virkoihin ja omissa lapsissaan koettivat parhaansa mukaan tarjota elämälle edellytykset, kuka onnistuen paremmin, kuka huonommin. Mutta pysyivät. Pääsääntöisesti.

Avioeroboomi alkoi vasta kun minun aikani koitti. Kukaan ja mikään ei tunnu pysyvän koossa. Kaikki lähtevät, kaikki jättävät, kaikki tulevat jätetyksi. Ja nekin, jotka pysyvät, pettävät ja tulevat petetyksi.

Meneekö se niin, että miehen paikka ei enää ole perheensä äärellä.

Naisten voimakkuusko se muka muuttaa sukupuolirooleja niin, että miehet eivät kanna tai saa kantaa vastuuta ”heikommistaan”- ja tähän kastiin lasketaan vaimon, naisen, äidin lisäksi myös lapset.

Olemmeko me naiset omineet päättäjän roolin parisuhteissa ja samalla siinä ohessa ruunaamme miehemme niin, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta? Sillä pakenemistahan se usein on, perheensä jättäminen?

No. Tämän päivän päivitys olisi voinut olla herkempi, syvempi, kauniimpi mutta flunssan keskellä ei synny suuria ajatuksia. Näitä räkäisiä vain.

Ehkä jatkamme aiheesta myöhemmin.

Haluaisin kovasti synnyttää vuoropuhelua: toivoisin teidän kommentoivan ja kertovan omia tarinoitanne ja kokemuksianne.

Itse asiassa minulla on jo ensi viikolla tarjota teille siihen myös oma foorumi, josta hieman enemmän myöhemmin.
Nyt lähden ryystämään kuumaa mustaherukkamehua.

Mukavaa päivää- myös tulevaa isän- tai isättömyyssellaista- älkää antako maailman musertaa<3

Rakkaudella Pyllie