Kuusen oksilla, käpyjen alla…

Sain viettää muutaman päivän tosimiesten seassa.

En puhu nyt pyykkilautavatsaisista pukumiehistä tai houkuttelusaaren merenrannassa venyttelevistä hunkseista- siis niistä, joilla nuorten tyttöpolojen ajatusmaailmaa koetetaan muokata mielikuvaksi tosimiehistä.

Kyseessä on metsämiesten hengenheimo.

Erärönttösiin ja havunvihreään- tai kirkkaisiin oransseihin liiveihin ja pipoihin verhoutunut, vähemmän mediaseksikäs, savenrapainen sakki, joka istuessaan pitkän pöydän ääreen metsäkämpällä, katselee ehkä ensin toisiaan tovin kulmien alta, mutta kun puhe lähtee pikkuhiljaa käyntiin, on jokaisella pian puhetta pöydälle katettavaksi ja sydämen kieli on sama, harras, hauras ja yhteinen. Joka illalla kaatoryypyn jos toisenkin jälkeen vitsailee hyväntahtoisesti toisen myttyynmenneille kaatosuunnitelmille tai kommelluksille, mutta joita yhdistää tieto siitä, että jokaisen osana vuorollaan on kestää sama kurmuutus.

Kun ihmisellä on elämässä metsästyksen, kalastuksen tai eränkäynnin intohimo, väitän, että siihen synnytään. Viis siitä, mikä on miehen/naisen tausta, lähtökohta, syntyperä, luonnon puhuttelema löytää tiensä sen äärelle. Ja samalle henkiselle nuotiolle kokoontuu aina joukko samanmoisia.

Olen päässyt kautta rantain pikkuhiljaa lähemmäs tätä elämässäni tietämättäni kaipaamaani maailmaa. Toki olen elänyt sen äärellä oman työni kautta, mutta vuosikaudet metsä on huhuillut minua peltoni rajalla ilman, että minulla on ollut aikaa, tietoa tai taitoa vastata sen kutsuun ja astua sisään Tapion ovesta. Tiesin, että jos lähden seuraamaan tätä polkua, jossa viitat on luettava sammalesta, ruohomättäistä, oksien varjostamista puunrungoista, tuulen suunnasta tai hiljaisesta tyvenestä, on oppaani oltava sielu, jolla on minulle kerrottavaa ihmisen puhetta enemmän.

Katselin näitä metsämiehiä muutaman päivän hohtavan hellan äärestä, peuranmetsästyspoppoon emännöijän roolissa.

Kuuntelin sitä syvää vakaumusta, jossa kiihko ja nöyryys ovat yhtä lailla läsnä. Mietin, että näissä ihmisissä näkyy ja tuntuu täyttymys, jota harva kaupunkilaistunut ihminen pystyy elämässään milloinkaan saavuttamaan. Ei ihme, että maailmassamme monen on paha olla. Eihän elämää ja itsessään läsnäolemisen tunnetta, omia ajatuksiaan, juoksemalla kiinni saa.

Minuun on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen se tapa, millä oikea metsämies kunnioittaa luontoa, riistaa ja hakee tasapainoa luonnon kiertokulkuun.

Kaupunkilainen, itseään luonnonsuojelijaksi nimittävä ihminenhän ikävä kyllä näkee asian useimmiten niin, että kyseessä on vinoutunut tappamisen ja tuhonteon tarve. Voi kunpa tietäisittekin, kuuntelisitte niitä jotka elävät käsikädessä tämän luonnon kanssa ja jotka luovat mielipiteensä elämällä ja kokemalla ne todeksi, huutamatta toistenne suuhun ja julistamatta asioista, joista vain luulette tietävänne.

Kun katselimme riistakameran yöllistä satoa ennen miesten lähtöa jahtiin, kuvissa poseerasi ruokintapaikalla peurojen sijaan susia. Ne pitävät yhä tiukemmin otteessaan maaseutua aivan kasvukeskusten laitamilla, röyhkistyvät, urbanisoituvat mutteivat suinkaan muutu pedosta kumppaneiksi. Tälläkään alueella en todellakaan enää laskisi koiraani metsään. Enkä lastani sienimetsään tai kylätielle pyöräilemään tai koulubussia tienvarteen odottamaan. On ajatustasolla mullistavaa ymmärtää tällainen vielä itseään ja omaa elämäänsä uhkaamaton asia jokapäiväiseksi todeksi jonkun muun elämänpiirissä!

Olenkin tässä viime päivät miettinyt, eikö voitaisi perustaa uudenlainen suojeluyhdistys, manmalia, joka tekisi kaikkensa suojellakseen katoavaa kansallisaarrettamme: suomalaista metsästäjää. Tosimiestä/naista, joka kantaa pöytäämme metsästä ruokaa vielä kauan sen jälkeen kun EU:n maaseutupoliittiset toimenpiteet ja verokarhu ovat kalunneet niin viljelijät, navettamme ja peltommekin tyhjiin.

 

Kuusenkerkälle tuoksuvin terveisin

Pyllie

 

 

 

Marraskuun manauspäivä….

Marraskuun räntäsade voisi sataa ihan yhtä hyvin korvasta suoraan sisään.

Illalla ei nukuta, ei huonostikaan.

Unta saa jahdata kuin karkuunjuoksevaa jänistä vanhalla ajokoiralla -ja kun sen vihdoin aamunkähmässä saavuttaa, laatu ja juonenkäänteet ovat yhtä huonoja kuin saksalaisessa vintage pornossa; kahisevaa, huohottavaa ja pahaenteisen pelottavaa. 

Tällaiset yöjaksot lupaavat huonosti käynnistyneitä päiviä.

Vähemmän naimatakkuja tukassa, sillä lipido on karannut väsymyksen mukana.

Ruokahalu alkaa olla enempi tuollainen Maraboun suklaalevyvoittoinen.

Vaatteet eivät mahdu ja silti niitä pitäisi tunkea päälle kolme extrakerrosta. Lopputulos muistuttaa kävelevää Michelin-ukkoa.

Katselen kadehtien kymppiuutisten kevennystä; siellä ne Korkeasaaren karhut ovat olleet kuulemma unisia jo kuukauden ajan. Syöneet vain ja köllineet silmät lupsuen. Ja vihdoin päättäneet mennä talvipesäänsä talviunille. Talviunet. Oi mikä ajatus. Että karhujen ja muumien tapaan painuisi vanhan, mummolta perityn, punaisen ja ihanan painavan silkkitäkin alle ja nukkuisi vaan..heräten kevääseen. Maailma ulkopuolella kulkisi omaan tahtiinsa ja itse vain nukkuisin.

Syksyyn sattuvat, maailmalta kantautuvat murheet asettavat oman pikku syysloskaisen pään hidastuneet elintoiminnot toisiin mittasuhteisiin. Uutiset tuntuvat käyvän yhä raskaammiksi. Pariisissa valopäät räjäyttivät perjantaina ihmisiltä uskon tulevaisuuteen. Viha kasvaa- viha keneen? Kasvottomaan repunkantajajoukkoon, joka toivoakseni käännytetään perillä tylysti ikuiseen kiirastuleen paratiisin sijaan.

Olen kaikkea muuta kuin rasisti. Minulle on ihan se ja sama millaista uskoa kukakin sydämessään kantaa. Minkä värinen kunkin ihonväri on. Mitä kieltä tai kansallisuutta kukin edustaa. Mutta tämä tappaminen, mielipiteenilmaisut, joissa huutomerkkeinä käytetään  viattomia ihmisiä. Terrorismi.Mitä saatanan viirapäitä nämä oikeastaan ovat ja millaista elämänuskoa edustavat! Ei mene maalaistytön jakeluun kun ei mene viisaampienkaan.

Meilläkin asuu naapurissa ihan oikeita mamuja. Kohteliaita nuoria miehiä, jotka varvassandaaleissa viipottavat kirpparilla ja essonbaarissa tupakkia ostamassa..Jos kyse on paljonpuhutusta elintasopakolaisuudesta, niin menipä pahasti persiilleen tähtäin ja tavoite. Olisi kannattanut jäädä vaikkapa Ruotsiin. Kukaan tervejärkinen ei olisi aikanaan asettunut tänne susien ja karhujen asuttamaan metsämaahan- eikä tänne toinna tulla tänäkään päivänä jos luulee, että sosiaalietuuksilla pääsee rikastumaan meidän yhteiskunnassamme, jossa omat mummot ja papat, lapset, lapsiperheet ja muut vähempiosaisetkin syötettäisiin mieluummin suojelluille susille kuin että pidettäisiin heistä yhteiskunnan voimin hyvää huolta.

Mutta se päivän politiikkaosiosta. Tiivistettynä: räjäyttäkää terroristit kuulkaa kaikessa rauhassa itsenne jossakin erämaassa ja jättäkää viattomat rauhaan.

No vielä yksi juttu ennenkuin on lähdettävä oikeisiin töihin: siis vedettävä kumisaappaat ja natohaalari päälle ja alettava porskuttaa pihan mutalillussa kottikärryillä.

Eilen tuli postilaatikkoon karhukirjeiden joukkoon yksi häikäisevä valopilkku. Ensimmäinen lelukirja.

Sen myötä ajatukset vilahtivat aikaisempiin joulunseutuihin: niihin kun muksut olivat vielä kyseisille opuksille mitä otollisinta maaperää ja laativat kilometrin pituisia joulupukille lähetettäviä toivelistojaan.

Jouluaattona sitten olkkarinlattia täyttyi kaikenmaailman muoviotuksista, pitkäharjaisista poneista, piipittävistä ja vonkuvista ja vilkkuvista teknisistä vekottimista. Kun jouluaatto oli leikitty, patterit loppuneet,koirat syöneet uudenuutukaisten mammabarbien kädet ja jalat irvokkaiksi torsoiksi, oli koko kallis lahjakontin sisältö ”top kympin toivotuimpien joululahjojen” osalta muuttunut ongelmajätteeksi ja ajelehti ympäri taloa kunnes joku astui niiden päälle tai muuten vain armahti vehkeet roskikseen. Lapset palasivat pihaleikkeihin ja kynien ja papereiden pariin. 

Nuorimmaisen kanssa ajettiin kaupunkiin ja poika luki minulle lelukirjoista myyntipuheita  uutuuksista, joita markkinavoimat ovat tämän joulunseudun ajaksi vanhempien kukkaronnyörejä ajatellen laatineet.

Voi elämän kevät.

Tiesittekö, että yhteinen nimittäjä kaikille roinille ja leluksikutsutuille on tänä päivänä se, että ne leikittävät interaktiivisesti itse itseään ja lapsen tehtäväksi jää vain katsella lelua monttu auki vierestä. Näppärää.

Poimin tähän muutaman minusta (ja kuusitoistavuotiaastani) loistavimmista älyntuotoksista.

KAATUILEVA STUART.Pehmoileva hahmo, jossa on kätyrihöpinää ja puhetoiminto.Se kaatuu ja nousee uudestaan jaloilleen…  Oikeastiko? Meillä tällainen on omasta takaa kun isäntä nauttii liikaa ja heittäytyy hempeäksi. Puhetoiminto on mutta se muuttuu kätyrihöpinäksi promillerajan kiivetessä yli 1,8

PILAILUKOIRANKAKKA…. joulupukinkontissa mikään ei ilahduta lasta niinkuin muovinen paska. Uskoisin, että koska vanhemmat ainakin arvostavat enemmän itsetehtyä lahjaa, autenttinen oikea koiranpaska olisi joulun hitti. Tosin sellaisia riittäisi koko suvulle. Naurattaisikohan yli joulunpyhien.

BR-KANANMUNARATA,munat vierivät alas sävelmien saattelemana. Hienoa. Autoradasta on keksitty tyttöversio. Munarata. Wau.

JOULUN HITTI: LÄÄKÄRINLAUKKU. Sopii roolileikkeihin. Ilmeisesti ei saatvana yli 160-senttisille. Olisikohan samaan roolileikkiin saatavana hoitsuasu? Catwoman? Batman ainakin on.

Tästä tulee mieleen joskusjuossut urbaanilegenda ajoilta, kun Anttilan kuvastoon ilmestyi ensimmäinen hieromasauva. Mainoskuvassa oli hehkeä malli, joka piteli valkeaa dildoa poskeaan vasten ja kuvatekstissä kerrottiin vehkeen olevan hieromaväline, joka tehosti pintaverenkiertoa. Tällainen löytyi sitten eräänä päivänä erään perheen mummon sohvapöydältä pönöttämästä. Mummo ihan muina naisina laitteli siinä vieraille kahvit pöytään ja kun tyttärentytär myötähäpeillen kyseli mummolta mikä mahtaa olla tarina dildon takaa, mummo siinä viattomana avasi Anttilan kuvaston ja totesi seuraavaksi tilaavansa sen seuraavassa kuvassa olevan isomman mustan, kun tehot ja pituus tässä ensimmäisessä eivät meinaa riittää. Sen pituinen se legenda.

PLAYSKOOL HEROES JURASSIC WORLD DINOSAURUSHAHMO. Paina häntää niin pää ja suu liikkuvat. Valo-ja äänitoiminto. Tosikehittävää. Lapsi oppii painamaan häntää. Tästä on jatkossa hyötyä mm. raha-automaattiyhdistyksen pelien nappuloiden painamisessa. Vessanpöntön napin painamisessa. Painamisessa ylipäänsä. Epelin ostoon varautuvan savolaisisän kannattaa ottaa kuva kännykkään sen nimestä. Lausupa kymmenen kertaa nimi ääneen peräkkäin, noin vaan harjoitusmielessä.PLAYSKOOL HEROES JURASSIC WORLD DINOSAURUSHAHMOPLAYSKOOL HEROES JURASSIC WORLD DINOSAURUSHAHMOHEROES JURASSIC WORLD DINOSAURUSHAHMOPLAYSKOOL HEROES JURASSIC WORLD DINOSAURUSHAHMO..No se perkeleen dinosaurus!

MYLVIVÄ DINOSAURUSTYYNY- kummilapselle painajaisia.

Tässä vain muutamia innostavampia lahjaidioita realistisilla käyttöohjeilla varustettuna.. (Ei,kyseessä ei ole kirjoitusvirhe: lahjaidio= omakeksimä lyhenne, joka tulee suomenkielen sanoista idioottimaisimmat lahjaideat).

Ja vieläkö ihmetyttää miksi ja mihin tämä maailma on menossa…..

Pyllie

PS. Meidän perheen voisi joku lahjakirjan julkaisija tai vaikka leluvalmistaja ostaa halvalla keksimään myyntisloganeita tai vaikka kehittelemään uusia leluja. Takaan, että pystyttäisiin kertalinttuulla parempaan, meillä kun on kokemusta tuosta arkirealismistakin- ja meillä tiedetään mm.että munat eivät tule rataa pitkin sävelten johdattamina ja että kukaan lapsi ei halua nähdä jouluaattona kaatuilevia Stuartteja eikä Perttejä eikä Enskoja.

Onko sydämessä tilaa vielä yhdelle?

”Suurin lahja,jonka mies voi antaa pojalleen, on se, että rakastaa tämän äitiä.”

Luin lauseen joskus kauan, kauan sitten- varmaankin jonkun edesmenneen isänpäivän aikoihin- ja se jäi mieleni pintaan ikuisiksi ajoiksi.

Haikeana, siksi, etteivät minun mieheni ole sitä lahjaa koskaan lapsilleni antaneet, pysyvästi.

Olen ollut huolissani siitä, millaisen parisuhteen mallin lapsilleni olen antanut; leiman lyönyt. Onnistuvatko he aikuisena milloinkaan omissaan vai toistavatko äitiensä ja isiensä sitoutumiskyvyttömyyttä, läväyttävät kantapäät yhteen heti kun onneen tulee pieninkin särö,

Tänään minua ei huoleta se, olenko rakastettu. Olen sykkyrällä sydämeni pohjalla siitä, onko rakkaudessa tilaa vielä yhdelle.. Surullinen ja huolestunut.

Uusioperhekuviot ovat aina kuin pöydälle hajalleen heitetty palapeli. Sellainen, jota on säilytetty vuosikaudet vinninnurkassa. Jossa rasian päällä on karttana seesteinen maisemakuva, mutta sekaan on haasteeksi eksynyt ja sulloutunut niin smurffipalapelin palasia, sinisenkirkuvia, kuin myös vanhoja kiiltokuvia ja muovisia,teräväsärmäisiä legopalikoita. Ja meidän pyrkimyksenämme olisi silti sulloa kaikki sopuisasti samaan kuvioon.

Olen äitileijona. Tappaisin vaikka pelkillä hampailla, jos lapsiani uhattaisiin.
Olen kantanut heidät sisälläni, kaivannut heidän kasvojaan ja ensihymyään raskaustestien sinisistä viivoista saakka. Itkenyt onnesta katsellessani nukkuvaa vauvaa. Kirjannut lastenkirjojen sisäkansiin heidän lapsenviisaita ajatelmiaan, valokuvannut. Päättänyt muistaa kaikki pienet, lapsenpulleiden käsien hellimmät kosketukset ennen unentuloa. Öiset mörköoopperat. Koliikki-itkut. Räät ja flunssat ja ripulikakat. Ja armeliaasti unohtanut matkalle huolet, surut ja suuttumukset. Antanut edes osittain itselleni anteeksi huonon äitiyteni ja töihinuppoutumiseni ja kiittänyt siitä, että jokainen lapseni, kultainen tavallaan, sai suojelusenkelien kera kasvaa isoksi. Sain pitää heidät vaikka muu elämä viskoi ja tölvi alati takaraivoon ja elämämme on ollut vaaroja, riskejä täynnä.

Ihmettelen miten heistä tuli ehyitä ja kokonaisia. Hienoja ja monitaitoisia ihmisiä. Iloisia, nauravaisia, ahkeria ja nurkumatta elämäämme ja sen ongelmiin suhtautuvia. Lahjakkaita ja tunneherkkiä, jokaisella omat ominaisuutensa. Vilkkautta, keskittymis- ja lukihäröjäkin on mukaan siunaantunut, mutta tänä päivänä ymmärrän noiden ominaisuuksien vahvasti teroittaneen heidän erityislahjojaan; kauneudentajua, tunneherkkyyttä, verbaalista ja kuvallista lahjakkuutta..jotka kaikki ovat heille loppujenlopuksi sydämen pohjalla asuvia vahvuuksia, tässä kylmässä maailmassa omaa paikkaa valloitettaessa.

Kun nainen kohtaa aikuista rakkautta ja sydän päättää sen olevan tässä ja nyt, alkaa molemminpuolinen palapelin kokoaminen. Lähtökohtaisesti suhteen mies kyllä ymmärtää: tuon naarasleijonan kera tulee vastuuta naista enemmän, mutta miten käy, kun täytyisi sydämellään pystyä rakastamaan toisen ihmisen lasta. Sitä, johon itsellä ei ole historiaa tai tunnesidettä, napanuoraa- ja joka kaikin tavoin, myös pintaa syvemmältä, on geenitasoa myöten täysin tuntematon matka. Toisen urosleijonan jälkeläinen. Sellainen, jonka kunnioitus on myös omalta osaltaan ansaittava olemalla vahva ja turvallinen aikuinen- ja jonka suhteen olisi mahdollisuus korjata myös niitä virheitä jotka on omien lastensa suhteen ehkä tehnyt. Tai jonka suhteen on opittava uusia näkökulmia, jottei toistaisi niitä toiminnan malleja, joita omat vanhempamme meihin ovat polttomerkanneet. Sellainen, joka ehkä tarkastelee miestä kriittisesti. Ei ala kaveriksi tuosta vain. Jonka toiminnoissa ärsyttävät omat keskeneräisyydet tai toimintomallit, kuin peiliin katsoisi.

Mitä kypsemmässä iässä kohtaaminen tapahtuu, sitä vaikeampaa on myös lapsen lähteä rakentamaan suhdetta uuteen kumppaniin. Mustasukkaisuutta. Epäluuloisuutta. Kuonaa kokemuksista aiemmista äidin poikaystävistä, joiden kanssa tulikin hylätyksi, joille lapsen sydän oli aikanaan aulis ja altis ja jotka silti lähtivät. Välittämättä. Taakseen katsomatta. Sillä isien ei pitäisi lähteä, jättää lapsiaan.. Isät ovat lapsen sielussa peruskallio. Leijonanluola johon voi aina turvallisesti palata. Joka tekee asiat hyväksi.Joka suojelee kaikelta, jota lapsi keksii pelätä.

Tässä yhtälössä, pelilaudan takana, seisoo siis mies,lapsi tai lapset, mutta myös aikuinen ja kaikennähnyt äitileijona. Sydän jälleen avoinna. Tarjoaa rakkaudelle itsensä, mutta jälleen kerran uhraa sille myös lapsensa. Koettaa pysyä neutraalina, antaa perhesushteille tilaa rakentua ja rakentaa. Haluaa uskoa, että mies on hyvä, suuri ja lunastaa paikkansa.

Mutta samalla äidin sydän on varovainen, tarkkaileva, valmis astumaan luolan suulle, puolustamaan- tai pakenemaan.

Rakkaus naisen ja miehen välillä on sinänsä jo taitolaji, mutta kun kuviossa on myös lapsia, muuttuu se psykologiseksi trilleriksi ja suoranaiseksi kestävyysurheiluksi.

Se on palapeleistä juuri se kaikkein monimutkaisin 10 000 palan sirpaleiden summa, jolle ei voi asettaa valmistumisen tai eheytymisen määräaikaa. Se, jonka kokoamiseen on satsattava molemminpuolin, avarakatseisesti ja armeliaasti pyöriteltävä paloja. Se, joka on pöydällä levällään ikuisesti, viimeiseen hengenvetoon.

Se, josta kukaan muu kuin lapsemme meidän jälkeen, ei voi sanoa: ” Tulipa hieno!”

Tai, että :” Vituiksi meni.”

Näilläpä mennään, tänään.

Pyllie

Halipula

Tänään vietin päivän maallani.

Pieni rötiskö keskellä peltoja ja peräkammarin poikamiesisäntiä. Pihat siivoamatta, lehdet haravoimatta, talvirenkaat vaihtamatta. Tekemättömyyksiä silmän kantamattomiin ja silti yhtään omantunnon pistosta en juuri tänään suostunut ottamaan vastaan. Käpsehdin vain; lampaineni, koirineni,kanoineni ja kukkoineni ja hanhineni ja possuineni ja kissoineni.

En puhunut ihmisten kanssa, kukaan ei kaivannut minua. Miten nautinnollinen päivä.

Katsoin eilen illalla ensitreffejä alttarilla. Myönnän, olen koukuttunut siihen- samoin Greyn Anatomiaan. Kaikkeen mikä itkettää ja naurattaa- paitsi luonto-ohjelmiin. En katso niitä siksi, että sydämeni särkyy joka kerran kun joku pikkumangusti päätyy leijonan kitusiin.

Ensimmäisen kauden alussa vilahtanut ennakkoskeptisyys muuttui kertalinttuulla totaaliaddiktioksi. Myönnän sen häpeilemättä.

Ihmisten persoonallisuuksiin ja sydämiin kurkistaminen, tunnemyrskyjen nousut ja laskut, toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten heittäytyminen parisuhteeseen on minusta uskomattoman rohkeaa ja hienoa. Toivoisin, että jokainen pari onnistuisi. Vaan eihän se niin mene vaikka pyrkimykset olisivat pyhääkin pyhemmät.

Minusta on myös hienoa kuunnella viisaita puhuvia terapeutteja ja sitä syntisen söpöä pappia. Minusta on suuri vääryys ettei ole olemassa avioliittokouluja. Sellainen pitäisi määrätä pakolliseksi asepalveluksen sijaan- niin naisille kuin miehillekin. Tai perustaa peruskoulun yläasteelle uusi oppiaine: perheen perustamisoppi.

Edellisessä jaksossa tapahtui jotain, joka jätti minut mietteliääksi. Olen viime aikoina huomannut pohtivani kaikkea maan ja taivahan väliltä. Tarkoittanee toivoakseni sitä, että olen vihdoin kasvamassa aikuiseksi ja ehkä hengellistymässä tämän aikaisen hönöttämisen ja liihottelun sijaan.

Oli kysymys läheisyydentarpeesta.

Se pitkätukkainen mies, mikäsenniminytolikaan, istui kylpytakki päällä kesäisessä illassa jutustellen syvällisyyksiä ystävänsä kanssa. Joivat olutta. Ihan vaan olivat. Puhuivat siitä, miten me naiset usein odotamme romantiikkaa ja läheisyyttä ja miten miesten on sitä vaikea huomata tai käsittää. Varsinkaan kun emme sano toiveitamme ääneen. Ja kun se puhuminen ja pussaaminen vain sattuvat olemaan yksi niistä asioista, jotka väenväkisin tekemällä tehtynä ovat miehen luonnolle outouksia.

Miehen, mikäsenniminytolikaan, ystävä sanoi hienosti:” Jos nainen kaipaa enemmän läheisyyttä niin miksei tulisi itse lähelle.”

Olen käsittänyt asian aiemmin niin, että minä, suden lailla romantiikannälkäinen, Harlekiinisarjojen aikanaan myrkyttämä runotyttönen, olen kuvitellut, että toisen ihmisen vaatimattomampi läheisyydentarve on sama asia kuin torjunta. Ilmeisesti se ei niin siis olekaan. Mies vain ei osaa tarjota asioita, joissa hänellä itsellään on erilainen tarve. Vähän niinkuin jos minulla ei olisi nälkä, en välttämättä ymmärtäisi laittaa ruokaa toisellekaan.

Nainen ajattelee- ainakin minä- niin, että kainaloon itsensä tunkeminen on ikäänkuin rakkauden kerjäläisyyttä. Anelemista.

Ja mies taas ihmettelee, miksi minä murjotan ja piilottelemaani hellyydenkipeyttä kerään kierroksia, napisen joutavasta kuvitellen, ettei se toinen vaan halua huomioida minua.

Jos menisimme ihan alkukantaisimpiin tunnetasoihin itsessämme, esimerkiksi jos me vaikkapa asuisimme edelleen luolassa, olisiko romanttista hellyyttä edes olemassa? Nukkuisimme varmaan kylki kyljessä selvitäksemme kylmyydestä, parittelisimme kerran kuussa ja kun uros kantaisi olkapäällään riistaa ruoaksi, saattaisimme illalla kyniä päänahkasta täitä tyytyväisyyden osoitukseksi. Tuskin olisi ranskalaisia suudelmia, monimutkaisia piiloviestejä ja vaateita henkisen hellyydenkaipuun ja hylkäämisenpelon taltuttamisesta. Missä vaiheessa ne meihin ovat tulleet?

Taitaa olla niin, että mitä enemmän meillä on vapaa-aikaa, sitä paremmin nykynainen ehtii keksimään syitä olla tyytymätön. Tee minut onnelliseksi. Täytä tyhjyyteni, jonka olen ihan itse keksinyt.

Mielenkiintoista, eikö totta?

Pohdiskellaanpa tätä tahoillamme tänään,

Pyllie

Ei mopolla mahottomia.

Ei saatana.

Tänään voisin vetää munista hirteen sen, joka aikanaan keksi keittää ensimmäiset kiljut.

Tai joka meni maistamaan ylikäynyttä marjamehutonkan pohjaa ja risti hilpeässä loppuripulissa sen viiniksi.

Samaan hirteen menisivät ne, jotka alkoivat orjuuttaa intiaanit juottamalla niille tulilientä. Kuin myös ne, jotka legendaarisina mahtisonneina, pontikkahuuruissaan, ajoivat vaimonsa ja lapsensa yöpuulta veneen alle, syyspakkasyöhön, turvaan turpaansaannilta- tai ne, jotka ajoivat traktorilla tuvan seinästä sisään reissun päältä kotio palatessaan- tai ne, jotka menivät ja markkinamatkalla möivät pari lehmää ja ryyppäsivät kunnes rahat oli juotu.

Ja ne, joiden naiset eivät päässeetkään karkuun vaan pakoilivat kylän ämmiä kunnes naaman mustelmat olivat haalistuneet.

Tai ne, joiden naisten lapset jäivät syntymättä saatuaan isän tennarista kohdun seinän läpi.

Nekin, jotka juoksivat vaimoiltaan vieraissa, hilipatihippanhommissa, kun viinan lisäksi piti kaataa jotain muutakin.

Ja ne, jotka ajelivat taksilla kolmen miljoonan markan metsät vekselillä sileäksi ja joiden vaimo ja lapset asuivat päällekaatuvan hönnän suojissa, mutta eivät raaskinneet lähteä. Kun isä on niin kiltti selvinpäin.

Tänään saisivat vihaisen naisen silmien salamasta, kipeästä kädestä, kaikki ne paskat, joiden naiset kantavat vastuun, hoitavat, hellivät, kannustavat, pyytävät ja rukoilevat, peittelevät, ummistavat silmiään.

Saatanan itsekkäät paskat.

Vietin pari päivää anopintekeleeni kanssa.

Kaunis, viisas, vanhempi ihminen, joka tietää elämästä. Jonka pitkän liiton salaisuus ei onneksi perustu edellämainittujen viinahuurujen ympärillä pyöriviin asioihin, vaan elämänviisauteen ja naiselliseen joustavuuteen, toisen ihmisen erilaisuuden kunnioittamiseen. Mutta keskusteluissamme puhuimme pitkässä parisuhteessa vastamäissä jaksamisesta.

En halunnut raskauttaa äidin mieltä, en sydäntä. Kuuntelin vaieten ja nyökyttelin:” Kaikki on hyvin.”

Samalla mietin; ”Kaikki kääntyy vielä hyväksi” ja ymmärsin: siinä minä, kirkkain silmin, valehtelin vanhalle ihmiselle.

Suojelin toista naista totuudelta.

Minusta on tullut osa sinun valhettasi. Minäkin olen sairastunut sinun tautiisi.

Missä kulkevat loukatuksi tulemisen rajat?

Milloin pitää sanoa, että nyt riittää.

Miksi ihmisille pitäisi aina vain antaa anteeksi? Kärsiä? Vaieta?

Milloin rakkaudesta tulee sääliä?

Milloin rakastaminen on valepuku omalle heikkoudelle?

Voisin väittää, että minulla ja monilla kaltaisillani naisilla on samankaltaiset tuntosarvet/ antennit kuin mitä sateenkaari-ihmisillä väitetään olevan. Tosin tässä tapauksessa ei ole kyseessä niin positiivinen asia kuin homotutka.

Minunkaltaisteni otsassa lukee pimeässä hohtavin kirjaimin: rentturysä.

Ilmeisesti eritämme hormonia/tuoksua, joka houkuttelee puoleensa kaikenmaailman heikot ja pelastettavat- ei kissanpojat, vaan siipirikot ihmiset. Joskus aikanaan omat opiskelutoverini eivät antaneet minun jäädä Sokokselle myymään lippuja luokkamme järjestämään muotinäytöstapahtumaan yksinkertaisesti siksi, että lopputulos oli aina sama: eteeni kertyi pikkuhiljaa jono mummoja, pappoja, mutta myös narkkareita, mielenterveyspotilaita ja juoppoja, joilla oli kaikilla minulle kerrottavanaan tunnin pituiset elämäntarinat- sen sijaan, että olisivat ostaneet ne muotinäytösliput.

Minun ihmistyyppiäni edustavat ”vahvat mutta tunneherkät” naiset aistivat sydämeltään särkyneet ihmiset kaukaa. Henkilökohtaisessa elämässäni vaikeinta on ollut se, että mieheni ovat kautta linjan edustaneet eräänlaista: ”pelasta minut rakkaudellasi”-sarjaa..vaikka kuinka olisin ponnistellut valitakseni paremmin, kaihtaakseni minulle ”tuttuja ja houkuttavia” piirteitä ihmisissäni (siis niitä, joita olen alkanut vankan kokemukseni mukaan lopulta pitää yhteisenä nimittäjänä alkkismiehissä).

No, olenhan minä sitten, niitä pelastanutkin. Sitten kun ne ovat parantuneet, ovat jatkaneet matkaansa ja- katsopas poikaa- tulleet seuraavassa suhteessaan onnelliseksi. Halleluja, heille kaikkea hyvää ihmeparanemisesta (johon olen antanut mahdollisuuden antamalla potkun perseelle ja päästettyäni heidät lopulta ”siivilleen”).

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä? Siis minua.

Niin, Automatkamme jälkeen mietin siis kotiinsaavuttuani jälleen näitä asioita.

Kaapit notkuivat tyhjiä Leijonapulloja ja kaljatölkkejä.

Missä vaiheessa viinan kanssa arjen läpimäräksi ja vettyneeksi lutraava ihminen tajuaa, että kyseessä on irvokkaasti itsekäs sairaus, joka kaivaa hautaa kaikille hänen läheisilleenkin.

Josta voisi parantua jos kunnioittaisi sitä mahdollisuutta että on sairaudestaan huolimatta saanut rinnalleen rakastavan ihmisen ja hakeutuisi hoitoon.

Alkoholisti tarvitsee peilin, josta heijastaa omaa egoaan.

Jos sieltä näkyy sinun kuvasi, juokse edes sinä, hyvä ihminen karkuun.

Tsemppiä kaikille, jotka pohtivat näitä asioita tänään  ❤

Nyt ma lahden katsomaan ensitreffejä alttarilla. Siellä on normaaleja ihmisiä.

Hirveän vihainen Pyllie