Surulle sanat

Ikävällä on monet kasvot. Monet omat hetkensä ja tilansa.

Joskus se tulee ohimennen kuin aaltoina kesken päivän, pysähdyksinä, välähdyksinä, joille ei löydä nimeä.

Tai se kohtaa minut yöllä tunteena siitä, että kätesi  on ympärilläni. Eikä se ole.

Puhumisen tarpeena, asioista, jotka eivät muita ole koskettaneet.

Tilanteina, joissa mietin miten olisit reagoinut. Mitä olisit sanonut. Tai mitä olisin ajatellut sinun juuri sillä hetkellä ajattelevan. Sillä jotain minä sinusta jo tunsin ja tiesin.

Sanoit joskus, kirjoita meistä.

Minä ihmettelin. Miten voisi kertoa vasta alussa olevasta matkasta, orastavasta olosta, siitä, että jotain suurta on liikkumassa, mutta jolle ei voi antaa vielä nimeä. Kunnes ymmärsin, että se oli sinun tapasi toivoa tulevasi elämässä uudestaan merkitykselliseksi. Tärkeäksi..Tapasi nousta pikkuhiljaa ylös jostain, johon olit vajonnut. Ja että ei siinä ollut lopulta kysymys minusta. Olin välikäsi, puhekanava, sanoittaja.Tärkeä mutten merkityksellinen. Saati korvaamaton.Tai niin ainakin luulin. Tunteille et antanut sanoja. Pyysit vain odottamaan.

Kahden ihmisen ihot voivat olla kuin samaa nahkaa. Rytmi yhteinen, lämmöt tasoittaa toisensa.

Mutta se ei riitä.

Ei edes aikuisen ihmisen äly tai hyvinä päivinä puhumisen taito auta jos puuttuu tunne siitä, että ilman tuota ihmistä en halua odottaa huomista, tulevaa, vanhuutta. Että ilman juuri tuota ihmistä kaikkine heikkouksineen  eivät unelmat synny todeksi. Ilman tuota epätäydellisyydessään minulle täydellistä en jaksa kohdata elämän haasteita, jaksa kamppailla. Tai jaksan, mutta en halua. Olen valinnut sinut- en siksi että tulit vastaan tielläni, vaan siksi että meidän oli määrä vihdoin tässä elämässä juuri nyt löytää toisemme, kohdata. 

Jos riidassa ei ole se puhtain, syvin rakkaus läsnä, sanat pystyvät vanhaan tuttuun pakenevaan kylmyyteen, jolla syttymässä oleva roihu sammuu. Ja jonka taakse on helpompi suojautua kuin että sanoisi :”Pysyn tässä vaikka juuri nyt vihaan tätä mustaa pilveä välissämme ja epävarmuutta siitä voinko luottaa sinuun ja siihen, että et jätä minua yksin. ” 

Niin. Minulla on valtava ikävä jokainen päivä niitä asioita sinussa, jotka päästivät minut lähelle sitä tunnetta, jota olen kaivannut. Turvallisuutta, jatkuvuutta, ikuisuutta.

Sitä yhteistä arkea, kamppailumieltä ja pilkahdusta toistemme katseissa muiden yli. Ja avainta lukkoon, sitä, joka minussa jotain pysyvästi avasi

-surullinen Pyllie-