Viime aikoina olen miettinyt hirveästi kulutustottumuksia- niin omiani kuin yleisesti muiden ihmisolentojen.
Sisustusblogit kertovat, että tämän syksyn trendi on petrooli (ihan valmis en ole sitä vielä käyttämään olohuoneessani, vaikka myönnän, että siivouspäivinä olen joskus ajatellut hurauttaa sitä litran sohvalle ja palavan tulitikun perään.)
Olen hukkumassa huusholliini, enkä kertakaikkiaan enää löydä sitä sisustuksellista ja järjestelmällistä juonta, joka muilla tuntuu olevan selkeänä elämänhallinnan ”plääninä”, mutta joka minulta puuttuu tyystin.
Olen luonteeltani ilmeisesti hamstraaja.Tähän tulokseen olen puolestaan tullut katselemalla telkkarin realityjä ja kolmedeedokumentteja…ja ympärilleni.
Lapseni ovat varmasti kauhuissaan, sillä tämä voi hyvinkin olla periytyvää- kuten ne muutkin ei-toivotut piirteet, joista he minua syyttävät….jos eivät vielä, niin ainakin tulevaisuudessa, sillä karmea totuus on, että jossakin elämänkulun vaiheessa me menetämme tyystin identiteettimme ja todentotta alamme yhä enenevässä määrin muistuttaa niin vanhempiamme, elämänkumppaneitamme kuin koiraammekin. (Tämän vuoksi kannattaa valita ainakin koiransa tarkoin, sillä jos esimerkiksi ihastuu kävellessään kuorsaavaan lyttynaamaan, jolla on talidomidijalat, voi syyttää vai itseään.)
Olen luonut kodistani sirkusmaailman. Meillä ensimmäisiä kertaa käyvät ihmiset seisovat kaaoksen-hallitsemattoman sellaisen- keskellä suu auki. Sisustuksessaan sävysävyynsävyttömän ja kauniisti sanottuna monikerroksellisen huushollin katseleminen onkin varmasti mykistävä kokemus.
Alin kerros: kissat, koirat, kadonneet sukat, murrosikäisten poikien piilottamat pornolehdet,vierineet kadoksissaolijat, edellisvuoden joulukuusen havunneulaset,pöly, rapa,erilaiset eläinkarvat ja kuoriaiset, joille en uskalla etsiä nimeä, mutta lohduttaudun sillä, että niitä on aina vanhoissa rakennuksissa..ehkä?
Keskikerros: parittomat sukat, tyhjät pilttipurkit (meillä ei ole taaperoita, joten suolakurkkupurkit ilmeisesti poikivat näitä?), vanhat (vai ovatko ne uusia?) paristot,tulojärjestykseen itse itsensä arkistoineet paperiläjät,tiskit,koirien ravistelu- ja kuolaroiskeet seinissä,kissat,ihmiset, koristukset alkaen lasten päättömiksi katkenneista savipatsaista jatkuen nuorimmaisen seiniinpiirustelemiin hirviöihin (jotka lopulta vahvistin pysyväksi graffitiksi mustalla tussilla kun en saanut niitä hangattua pois ja luovutin todeten niiden olevan meidän muistojen ”kirjaamme” ja että oikeastaanhan se on ihan sama onko ne nyt kehyksissä vai suoraan tapetissa) yms. (Tämä lista on loputon.)
Ylin kerros: hämyheikit verkkoineen, kissat,kärpäsenkakkapilkut,roikutetut ja ripustetut taulut,post-in-laput, jääkaappimagneetit, hämyisiksi pölyttyneet lamput, joulukoristeiden jämät pääsiäisen aikaan ja kaikki muu alle 50-kiloinen ”korkealle nostettu”, joka ei mahdu kaappeihin ja jonka päähän tippuminen ei tappaisi ketään.
Aivan kuten rumia ihmisiä kutsutaan kauniisti persoonallisiksi, kodistani kommentoidaan sen olevan ”mielikuvituksellinen”.
Varmasti on. Mielikuvitusta vaatii löytää istuinpaikkaa kissojen valtaamilta, raapimapuinaan käyttämiltä, keinonahkatuoleilta (jotka äkkipäätäkatsottuna vaikuttaisivat sairastuneen johonkin keinonahka-akneen), roikkua sisältäpäin lukottoman vessan (sellaisen johon mahtuakseen on mentävä sisään takaperin ja tultava ulos etuperin..ovat ne olleet fiksuja aikanaan nuo rintamamiestalojen suunnittelijat, näissä vessoissa ei kuulkaa ole neliöitä hukattu!) ovenkahvassa jottei joku tempaise sitä auki kesken istunnon (niiiiin noloa), kuin myös nostella sisääntullessaan kenkänsä niin korkealle, että niitä ei nappaa ja kätke koiranpentu tai niihin ei pahimmoillaan ehdi pissata kiimassa oleva Tikkuviina (yksi kissoistamme) tai Tussu (sisäsiisteydestä vielä piupaut piittaavaa löytökissapentu, jonka suhteen jatkettiin vallitsevaa ja meidän mielestämme varsin hauskaa kissanristiäisten ja ristimänimien perinnettä- mutta jota alakouluikäisten vieraiden aikaan kutsutaan valenimellä Viiru).
Sama ”pidä kamoistasi huoli”- varoitus muuten annetaan kaikille, jotka meidän pihalla kuvittelevat, että laukun tai takin, jotka sisältävät karkkipusseja, mielialalääkkeitä tai välipalaeineksiä tai tuoksukondomeja, laskeminen puutarhatuolille tai pahimmillaan maan tasolle, olisi muka jotenkin normaalia tai turvallista. Niihin hyökkää aina susilauman tavoin kaksi röyhkeää, ahnetta minipossua, jotka eivät millään käsitä, että niiden perimmäinen homma olisi enemmän tuolla tryffelipuolella ja että ruoka ei maailmasta lopu. Ja jotka ryöstöhyökäten pystyvät syömään itsensä läpi mistä tahansa Cuccista tai teknisestä tuulitakin kankaasta, kuolan kera. Nämä sorkkikset ovat vieläpä eläinkunnan suhteen niin höveleitä, että jakavat saaliinsa uhrinsa silmien alla sihisevien hanhien ja kanojen armadalle..jotka nekin ovat kaupunkilaisvieraista liian pelottavia vastaantaisteltaviksi ja toimivat laumana kuten raptorit, yhden kun saa husottua kauemmas, on toinen jo saaliin kimpussa.
Jos minun pitäisi siis keksiä yhteinen nimittäjä tai motto noille kulutustottumuksilleni ja periaatteilleni kotini ja elämäntapani suhteen, se ei olisi boheemi vaan varaani. Pidän koko ajan varaani että kaikkea on tarpeeksi, jopa liikaa. Tahtomattani. Kerään ja kokoan kirpputoreilta ja hilavitkutusmarketeista ja elämän varrelta aivan huomaamattani mukaani kaikkea sitä mitä ei voi syödä eikä muutenkaan hyödyntää hengissäpysymiseen. Kaikkea kaunista ja kiiltävää ja rappioromanttista, jota lapset eivät taatusti tarvitse perinnökseen, eikä kukaan taatusti halua varastaa tai kadehtia minulta. Liikaa siksi, ettei kukaan edes ehdi huomata yksityiskohtia- eikä pohjimmaista sotkua kaiken sen runsauden alta.
Käytännön hyöty tästä on, että JOS meille eksyisi varkaita (ja pääsisi sisään koirien, possujen, kanojen sun muiden ohi), mitään ei vietäisi, sillä rosvoilla menisi tajuton aika keksiä ja konsultoida toistensa kanssa mitä oikeastaan kannattaa ottaa mukaan. Siellä ne ressukat nostelisivat patsaita, paristoja,rikkonaisia dvd-soittimia,”antiikkikalusteita” joista nostamalla irtoaa jalka (ja joiden päältä pitäisi ensin nostella pois tasapainottamaan kerätty kirjapino”, rötköttävät villasukat,kukkavaasit).Väistelisivät samalla koivissaroikkuvaa villikissanpentua ja kompuroisivat siihen ja löisivät päänsä tielläolevaan römpöttävään lipastonoveen ja saisivat pysyvän aivovaurion. Ja siinä vaiheessa possuista toinen olisi jo pönkännyt ulko-oven asettumalla sen eteen tukevasti makaamaan auringonpalvontamielessä, jolloin joutuisivat pakenemaan ikkunasta tai odottamaan kotiväen paluuta ja armahdusta/poliisien kutsumista.
Jos koko höskä palaisi TAi joku joskus sattuisi jotain sosialisoimaan mukaansa, olisi sitäpaitsi mahdotonta selittää vakuutusyhtiön korvausvaatimuksessa mitä on viety kun ei muistaisi itsekään mitä puuttuu!
Miten tämän kaiken keskellä siis voi elää? Tämä kysymys nousi pintaan männä vuosina kun vietettiin keskimmäisen rippijuhlaa (joita varten allekirjoittanut vietti hikisiä päiviä kuuraten, siivoten ja kätkien). Ex-anopintekele tuli pitkin hampain hymyillen kaffelle. Poislähtiessä huomasin, että täti otti sukat pois jalastaan ennenkuin laittoi ne takaisin kenkiinsä. Niin siistiä meillä hänen mielestään oli, että kengät olisivat likaantuneet sukista, joilla on joutunut viettämään puolituntisen meidän pestyillä lattioilla ja puhtailla matoilla!!! Sinä päivänä ymmärsin, mitä tarkoittaa aforismi: talo elää tavallaan ja vieraat kulkevat ajallaan.
Katsomalla sinne missä silmä kulloinkin haluaa levätä ja sulkemalla ne joutavilta lillukanvarsilta armahtaa itsensä muiden asettamilta paineilta.
Millaiselle muiden mielestä minun elämäni tulisi näyttää saavuttaakseen yleisen hyväksynnän, ei ole mitään merkitystä.
Petroolilla tai ilman, tänään onnellinen, tänään kotona.
Ihanaa syksypäivää kaikille!
Pyllie
pyllie 
Jätä kommentti