Elämän kiitolaukka

Kello on viittä vaille pimeys.

Katsoin aamulla säätiedotusta ja samalla vilkaisin auringon tämänhetkistä viipyvyyttä maisemassa. Sivustolla kerrottiin sen laskevan kello 15.20. Tähtäsin hoitavani päivän ulkotyöt siihen mennessä. Inhoan otsalampun kajossa rymyämistä. Ikänäköni, hämäränäköni – ulkonäöstä puhumattakaan- ovat kaikki jo siinä pisteessä, että porkkanansyönti ei niihin auta, joten kaikki alkaen sadesäässä tai lumisateessa autoilusta tähän otsalamppu valopäänä kulkemiseen saavat aikaan vuoristorataolon. Varsinkin tänään kun poden hammassärkyä.

Minun on varmaan jollakin tasolla nautittava kivusta. Näin olen päätellyt. Miksi aikuinen ihminen muuten perustelisi itselleen, ettei hakeudu hammaslääkäriin, gynelle eikä ylipäänsä mihinkään tonkimuksiin joista voisi olla helpostusta selviin särkytiloihin. Voi olla, että syynä ovat myös ne tilanteet, joissa hammaslääkäri juttelee sinulle koko toimenpiteen ajan ja kun suu täynnä mitä kummallisempaa kalustetta et oikein pysty osallistumaan keskusteluun, niin sitä jää vähän vaivaantunut olo. Ja siksi vetkuttelet uusintaa. Tai että gyne ripittää sinua liian pitkistä tutkimusväleistä etkä kehtaa sanoa, että no perkele tämä lysti maksaa joka ikinen kerta kolmesataa euroa ja kertyvässä laskupinossakin on jo tällä hetkellä ihan riittävästi syytä kuolemanpelkoon.

Tai niinkuin viimeksi: en saanut nukuttua. Pitkään aikaan. Tai sain. Mutta väärään aikaan vuorokaudesta. En öisin. Synnytin vuoroin täysikuuta, vuoroin murehdin maallisia asioita. Yhtäkaikki unenpuute alkoi kyllä vaatia veronsa.

Zombeilin siis päivät ja torkahtelin sohvalle. Kun ilta alkoi hiipiä kohti nukkumaanmenoaikaa, olin jo valmiiksi tukka pystyssä ja ylikierroksilla. Nuku siinä sitten.

Siskotyttöni ehdotti meditaatiota. Kuunneltuani muutamana iltana kaikki juutuubin rentoutusvideot, totesin  että ennemminkin tarvitsin meediota. Oli kammottavaa maata sängyssä pimeydessä ja kuunnella uppo-oudon ihmisen ääntä huhhahheipuhelimesta. Ehkä kamalinta olivat kuitenkin korvaan särähtävät kielioppivirheet. (Kertonee jotain todellisesta rentoutumiseni tasosta.) Varpaani eivät kyenneet ”hengittämään” eivätkä kasvolihakseni rentoutumaan takaraivoon putoamalla, (näin muutamia meditaatiokielen ”kukkasia” lainatakseni). Samoin kuvitelma soutuveneessä järvellä lillumisesta yhdistettynä kesäpäivän luontoääniin oli tuhoon tuomittu mielikuva. ”Taustamusiikissa” laineiden liplatus lähetti minut nopeasti vessaan ja kärpästen surina vei viimeisenkin mahdollisuuden uneenvaipumisesta. Se, joka on koettanut nukkua yhdenkään kärpäsen läsnäollessa, tietää mistä puhun.

Ajattelin lopulta, tämän kestettyä muutaman viikon ajan, että kai se on pakko mennä lääkäriin. Menin sitten. Terveyskeskukseen.

Istahdin kylälääkärimme tuoliin ja kerroin huoleni (kävin toki ensin paria päivää ennen verikokeissa). Kahden reseptin taktiikalla (omatoiminen verenpainemittaus viikkoa aikasemmin jonka mukaan alapaine koholla) minulle lyötiin viidessä minuutissa käteen verenpainelääkitys ja toiseen mielialakääkerespeti ”päivisin mielialojen tasoittamiseen, jotta tulisi sitten uni illalla”.

Voi herramunvereni. Katselin lääkäriä suu auki. Totesin kohteliaasti, että ei kiitos kummallekaan ”diagnoosille”.

Mielialojeni tasoittaminen voisi toki olla varsinkin isännän mielestä PMS- aallon aikaan avuksi, mutta siihen luullakseni tarvittaisiin lobotomia. Ja mielialat ovat osa minua. Ei niitä mihinkään tasoitella. Tässä vaiheessa lukijalle voin kertoa, että lääkärin kanssa keskustelimme hetken vaihevuosista. Hän kertoi, että ne ovat varmaan syynä tähän unettomuuteen ja että toki, voisihan sitä ottaa verikokeet hormonitasoista ja miettiä hormonilääkkeitä tarvittaessa mutta tämä oli hänen mielestään paljon näppärämpi ratkaisu. Näitä kuulemma käytetään vanhuksille tabletti per päivä, mutta minä voisin ottaa neljäsosan aamulla.

Vaihevuosiin mielialalääke. Ou beibi. Jossain on minusta aika iso dilemma. Ja se ei tällä kertaa ole minun päässäni vaan ennemminkin asiakkaan kuuntelemisessa ja lääkärin ”logiikassa”. Lähdin kotiin mietteliäänä. Miten ihmeessä tällaiselle diagnostiikalle ”pärjäävät” ne ihmiset, jotka ovat tottuneet elämään herrainpelossa ja joille lääkäreiden sana on laki. Siis käytännössä ne meidän kylän rollaattorimummot. Ilmanko ovat niin hyväntuulisia. Tai tuulettomia. Tuolla ne vyöryvät pitkin kyläraittia ja miettivät minne ovat menossa ja mistä tulossa, eikä jumakekka mielissä todellakaan ”tuule” mistään.

No. Arvatkaa millä ratkaisin ongelmani. Keksin oman meditaation. Kun menen nukkumaan, rapsuttelen isännän selkää niin pitkään että se alkaa tylsistyttää minua ja nukahdan. Ja jos pääni yrittää ajatella jotain, sanon sille, että hiljaa, ei ajatuksia kiitos.

Olen tällä metodilla nukkunut kohta kaksi viikkoa niinkuin normaalit ihmiset.

Tämän aiheen tiimoilta pitää kuitenkin vielä pohdiskella yhtä juttua.

Onko teidän elämänne kuin hevosen kiitolaukan kyydissä istumista?

Minun on.

Tiedättekö sen tunteen, että tavallaan on huippua kun antaa mennä vaan. Silmistä tihkuu vesi ja vaikka pelottaa niin perkeleesti ja mahanpohjassa kouraisee, se vapauden ja vauhdin tunne on uskomaton.

Tiedättekös sitten sen tunteen, kun siihen laukkaan et pystykään vaikuttamaan. Kun hevonen on riistäytynyt käsistä ja purrut kiinni kuolaimiinsa ja pyrkii viirapäänä metsää kohti, välillä pukitellen ja päätään viskoen ja tiedät tasan tarkkaan, että kohta sattuu leukaan ja kovasti ellet hyppää kyydistä- ja jos hyppäät, siinäkin käy huonosti.

No minun elämäni on aina ollut noiden kahden tunnetilan yhdistelmä.

Kamalasti kaikkea koko ajan. Osaan pystyt vaikuttamaan, osaan et.

Mitä vahemmaksi tulee, sitä enemmän miettii, että mitähän olisivat mahtaneet olla ne valinnat, jotka aikanaan olisi pitänyt tehdä, että voisi nyt elää pientä ja seesteistä elämää. Sellaista, jota voisi kiihdytellä ja jarrutella ihan omaan tahtiinsa ja jaksamisensa mukaan.

Ja että olisikohan nyt aika kokeilla sitä downshittausta.

Vaikka jo huomenna, aloittaisi.

Mukavaa marraskuuta siis möröt!

toivottaa Pyllie-täti, josta by the way tuli mummokin tämän syksyn aikana ja se se muuten on maailman ihanin virka ❤

PS. Kirjuuttelen siitäkin tuntemuksesta jahka ehdin.