Jumissa

Jäin tänään katselemaan matonkulmaan tarrautunutta robotti-imuriani. Samoihin hapsuihin päättäväisesti jo kolmatta kertaa peräkkäin tukehtumaan pyrkivää vekotinta.Näennäisen tehokkaasta touhuilustaan huolimatta se siis on autuaan tyhmä. Kun ei ota opikseen.

Mietin,että sehän kuvastaa minua. Traumahistoriaani ihmissuhteissa.

Vuosikymmenien ajan olen kulkenut samaa kaavaa noudattaen, rakastunut palavasti, törmännyt mahdottomuuteen, lähtenyt tai tullut jätetyksi,aina uudestaan särkynyt- ja pienen töytäisyn jälkeen (olkoonkin se vaikka aika, läheisten päättymätön ja kärsivällinen surusta minua poispäin saatteleminen)meno on jatkunut uudessa suhteessa.

Olen kameleontti. En tiedä mikä on rakentanut minut siten, että jokainen kohtaaminen, varsinkin rakastuminen, peilaa minusta esiin juuri sopivat värit. Kun ystävä naamakirjassa jakoi nuoruuskuvansa ja kertoi poikansa ihmetelleen ”kuka tuo on”, ymmärsin että omia kuviani taaksepäin katsoessa joudun kysymään itseltäni aivan samaa. ”Kuka tuo on”, kuvissa kulloisinakin aikakausina oleva nainen. Muistan hyvin millaisessa roolissa, sanoittamattomia odotuksia täyttäen, olen elänyt, kun peilaan noita ajanjaksoja ihmissuhteisiini. Olen ollut jokaisessa eri ihminen. Mutta niin ovat olleet kumppaninikin.

Osassa olen jaksanut olla pitkään jopa onnellinen roolissani, mutta silti en itselleni tuttu.Syvimmälle minulle. Onnellisuus on päättynyt kun olen alkanut paljastua, kun olen pyrkinyt olemaan oma itseni. Kun olen alkanut asettaa rajoja, vaatinut kunnioitusta, jotain vastinetta sille, että yritän, ymmärrän,hyväksyn,täytän,mahdollistan. Kuulostaako tutulle? Monesta jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta, ihan varmasti kuulostaa. Voi vittu mikä ansa se ihmisenä onkaan. Ottaa pyytämättä ja automaattisesti aina se rooli, jossa täyttää suhteessa ämpäriä jonka pohja vuotaa.

Olen jälleen parisuhteessa. Tämä on ensimmäinen ajanjakso vuosikymmenten aikana kun suhteessa on levollisuutta ja kommunikaatiota. Mutta tämä se vasta onkin vieras tila. Niin vieras ja uusi,että pysähdyn usein pohtimaan missä se tuttu, kuohuva rakkaus viipyy? Voiko ystävyyteen ja turvallisuuteen rakentaa? Voiko tähän tyyneyteen todella luottaa?Näinkö ne muut, pitkissä suhteissa,elävät?

Pitäisikö olla kemiaa, intohimoa vai riittääkö tällainen, hyvä ja tasainen, luotettava. Onko jossain piilo-odotuksia joita en huomaa? Vai olenko niin tottunut miellyttämään ja muuntumaan että kun minun on mahdollista vain olla oma itseni, en lopulta tiedä kuka olen.

Ikävä menneisyyteen on kuin tarrautuisi matonhapsuihin tuon imurin lailla. Se minkä järjellä käsittää olevan itselleen haitaksi,vetää sydäntä yhä maagisesti mennyttä kohti kuin tulenlieskat hevosta palavaan talliinsa. Järjetön sydän luulee,että jos jokin ei purista,pidä liskoaivoja valmiustilassa,se ei ole oikeaa ja todellista.Kun tunne ei tunnu kipuna, se ei nälkäänsä huutaville traumoille ole tarpeeksi.

Tyttäreni, tuo äitiään moninverroin viisaampi,tokaisi näihin pohdintoihin,että kai se on outoa kun toinen ei ole juoppo eikä narsisti tai muuten saavuttamaton vaan läsnä kokonaisena ihmisenä. On se.

Olen ahminut itsensäkehittämisoppaita niin että tiedostan tunnelukkoni. Niin,että voisin ryhtyä terapeutiksi muille- mutten itselleni.

Miten,oi miten tämä kasvu voikaan olla niin haastavaa!

Sellaista tähän päivään. Älkää paleltuko pakkaseen.

Pohtiva Pyllie