Rakkaus on ruma sana

Niin kauan on siitä kun kirjoitin.

Ilmeisesti vaaditaan suuri suru, ennen kuin kanteleellani on tarjota sävelmä.

Seison jälleen peilin edessä. Tarkastelen ikääntyvän naisen uurteita, tyhjiä ja väsyneitä silmiä. Olen tänäänkin ajautunut selkä seinää vasten, tavannut itsessäni sen hylätyn lapsen, sen joka sukeltaa aina suoraan syvään päätyyn ja joka siellä aikansa rämmittyään hädintuskin enää pääsee pinnalle.

Rakkaus on se joka upottaa. Se jokakertainen yllätys kun vesi onkin kylmää, mustaa ja kyyneleistä suolaantunut. Kun olet voimaton itseäsi suurempien voimien edessä ja tiedostat että paluuta ei ole vaan olet jälleen tässä ”junassa”.

Minussa asuu alkoholistin tuoksu. Sellaiset ihmiset kokevat minut hyväksi. Ja minä kerään niitä siksi, että rakastan rakastaa haavoittuneita, kylmiä ja etäisiä ihmisiä. Näitä, jotka alussa ovat enemmän liki kuin kukaan muu. Joiden kanssa tunne on elämää suurempi, kuin koti. Jotka hurmaantuvat, hehkuvat, ihmeellistä sielunvalon kajoa jo kaukaa. Kuin lamput yöperhosille.

Nämä samat ihmiset kulkevat ihollani kunnes medentuoksu haihtuu ja addiktio pääsee väliin. Se vanha visakinttu, joka kuiskuttelee vietellen korvaan, että olet oikeutettu ärsyyntymään toisen sanoitetuista tunteista, odotuksista. Että minä olen aina ollut sinua varten, minun kanssani katoaa hetkeksi koko katala maailma. Työstressi, vastuut, kivut ja kolotukset, mustimmat muistot. Vain minä ja hyvät kaverit, me sinua oikeasti ymmärrämme. Parisuhde taas, voi miten se onkaan paha paikka.

Siellä odottavat vaatimukset.

Alkoholistin kanssa elämä ei ole tasainen ja turvallinen polku. Se pakottaa sinut ovelasti hiipimään nurkissa, muuntumaan, haistelemaan ilmaa, vaikenemaan. Varjot ulottuvat sisään joka suunnasta. Hetket ja tunnelmat muuttuvat kuin taikaiskusta ja sana rakkaus muuttaa muotoaan, tyhjenee, katkeroituu. Ja koko ajan, joka ikinen minuutti, sitä pelkää. Hylkäämistä. Sitä, että joutuu hylkäämään.Itsensä- ja toisen.

Kuka muuttui ensin?

Pilkuhiljaa vain aamusuukot loppuivat, ilo ja nauru vaimenivat. Suunnittelu tulevasta päättyi ja me- sanan tilalle tuli lauseisiin yhä useammin sinä ja minä. Yhteinen aika typistyi minimiin, kosketukset ja halaukset, silmiin katsominen.. jonnekin vain, työntyvät arjen tieltä. Luottamus tulevaan lähti sinne mistä yksinäisyys palasi.

Ja silti, koko ajan, lapsi minussa kirkui kovempaa: se katoaa taas. Se ihminen.

Aikuinen minä puhui. Molempien puolesta. Se on ainoa supervoimani, opittu. Ja toinen, löysi luvan ahdistua ja paeta. Halata vanhaa ystäväänsä.

Alkoholisti sallii itselleen valtavasti oikeuksia. Toiselta odotetaan täysin ehdotonta ja rajatonta hyväksyntää.

Pahimpia henkisen väkivallan muotoja on se, että ottaa oikeuden vaieta. Mykistyä. Käyttää käännetyn selkänsä suunnatonta valtaa. Ja samalla vie toiselta oikeuden tulla kuulluksi, hyväksytyksi.

Se on helvetillisen kiero leikki. Kukaan ei tiedä milloin se alkaa, yhtäkkiä vain alun puhe on katkennut ja välissä roikkuu pyhien pyrkimysten riippusillan pätkiä. Kumpikaan ei ulotu omilta kielekkeiltään sitä korjaamaan, varsinkaan kun toinen jo sen ylitti ja toinen vain koettaa huudella perään omalta puoleltaan. Tahto ei enää ole yhteinen.

Minä opin tänään jälleen yhden asian sanoiksi saakka: en halua enää sairastaa alkoholistin läheisyyttä. Minun valintani on rakkaus. Joskus suurin rakkaus pakottaa lähtemään jotta toinen voi kuunnella kumpi hänen sisällään puhuu. Pullonhenki vai rakkaus. Minä olen aina lähtenyt. Kun ei ole ollut voimia jäädä, on ollut pakko.

Tänään niin surullinen, elämänväsynyt Pyllie