Auringonnousu

Kun alkoholin vaikutus katoaa elämän kokonaisuudesta, pitäisi auringon nousta uuden ja puhtaan maiseman ylle. Ikävä kyllä niin ei käy.

Kaikkeen siihen, johon aiemmin liittyi juomaputkien tulo, olo tai ohimeno, jääkin nyt arkeen mustia aukkoja. Aukkoja, jotka pitäisi täyttää uudella sisällöllä. Aukkoja, joista alkaa menneisyyden ja sen seuraamusten selvittely.

Viina on vienyt elämäämme tavalla tai toisella jo kauan. Olen tullut rakastamaan alkoholistia ja hyväksynyt sen osaksi meidän suhdettamme. Krooniseksi sairaudeksi.

Ja sitten koitti selvä elämä. Parannuimmeko? Sillä alkoholismi sairastuttaa kaikki läheiset. Vaikka minä en juo, olen vuosien ajan katsellut toisen elämää samojen pullonpohjien läpi. Ei, en pakosta. Vaan rakkaudesta.

Nyt tulevatkin näyttämölle uudenlaiset roolijaot. Kaiut niistä ajoista kun toisella ei ollut vastuuta teoista heittelehtivät välissämme.

Humalatiloissa miehelle tulivat tunteet. Lapsekkaina, riehakkaina, suurina. Läheisriippuvaisuuttani opin nauttimaan miehen kuohuvista sanoista ja minuun takertumisesta. Juomaputkien aikana mies oli iloinen, lämmin ja rakkautta täysi. Pystyttiin käymään läpi vaikeitakin asioita. Viina hiljensi ahdistusta, joka tunteista puhumiseen liittyi. Kun selviäminen alkoi, mies lukkiutui haihtuva promille kerrallaan uudelleen. Tunsin häpeän kääntyvän jopa vihaksi minua kohtaan. Välillä toivoin, että mies joisi itsensä joka päivä hyväksi ja ihanaksi.

Nyt kun pullo on poissa, kohtaan joka päivä ihmisen, jolla ei ole enää tunteiden käsittelyyn apua nousuhengen hurmoksesta. Joka on kuin talvisodan traumatisoitunut veteraani. Sulkeutunut. Ahdistunut. Ja ahdistusta parisuhteessa lisää se, että minä olen aloittanut tahtomattani oman kapinani. Syytän menneistä väärinkäytöksistä. Siitä, että oli muita vaikka olin niin hyvä ja ihana ja läsnä, aina siinä vieressä. Siitä, että ei ollutkaan totta, että ei ollut luottamusta. Sillä sitäkin se tunteissa kahlaaminen juopolle tarkoitti: koko maailma oli siinä päähän pälkähtävässä ajatuksessa juuri nyt- jos en ollut minä, oli aina oltava joku jolle puhua suuria sanoja, saalistaa tai valloittaa.

En osaa päästää irti katkeruudesta ja kaunasta, sillä en tunne tätä ihmistä vielä. En tiedä onko hän aito ja todellinen. Olin aiemmin hyvä marttyyri ja hoidin. Minulle oltiin kiitollisia siitä, että jaksoin rinnalla. Jaksoin sietää. Kuka minä nyt olen? Jos kerran olen niin hyvä niin miksi en osaa antaa pysyvästi anteeksi, kun toinen ei sitä pyydä.

Meidän ongelmistamme suurin on, että syy juomiseen jäi hoitamatta. Pullo sulkeutui tahdonvoimalla. Mutta juomattomuus ja tahto eivät riitä paranemiseen. Meissä on edelleen sama sairaus.

Kävin vertaistukiryhmässä istumassa kun tunsin, että tukehdun tähän tilaan. Jälkipolttoihin. Katkeruuteeni.

Ihmiset siellä tiesivät mistä puhuin. Kun ajelin kotiinpäin niin mietin, että silti en tiedä miten tästä eteenpäin pitää jatkaa. Miksei kukaan voi antaa minulle vastausta:” Tee näin niin kaikki muuttu ehyeksi.”

On päiviä jolloin meissä asuu turvallinen ilo ja rauha. Mutta sitten tulee vastaan jokin kipeä muisto, etiäinen, sattuma, joka käynnistää saman sotatilan. Taistelemme asioiden ohi. Kyse on minusta. Kyse on sinusta.

Mies ei halua häpeältään käsitellä, ei selittää. On loukkaantunut epäilyistäni ja hyökkää kohti. Olenhan hullu, sekopää, sairaalloisen mustasukkainen.

Koetan saada ymmärrystä siitä, että kännisten kausien tapahtumista on seuraamuksia, jotka vaikuttavat minuun tänne saakka. Ehkä vuosien päähän. Että minullakin on oikeuteni loukatun sydämen vieroitusoireisiin. Että luottamus palautuu vain ajan kanssa- jos milloinkaan- mutta sen rakentaminen on yksi uusista vastuista, joka miehen pitäisi ottaa.  Niistä, jotka jäivät kantamatta huurteisissa valinnoissa. Niistä, joilla minua niin armottomasti ja piittaamattomasti loukattiin. Se ei riitä. Mies näkee vain oman puolensa. Tässä hetkessä alati syytetyn penkillä olemisen. Asiat pitäisi lakaista maton alle.

Kuka tietää miten asian yli noustaan? Vaatiiko se vaikenemisen? Loputtoman hyväksymisen?Armollisuuden itselleen? Ja toiselle?

Kuka tietää miten toimia?

Ollaanko tässä ikuisuus huutamassa ja itkemässä, mykkäkoulua pitämässä? Tulevatko tunteet ehjiksi milloinkaan? Nouseeko se saatanan aurinko enää!!?

-Ihan vähän vituttaa, Pyllie-