Helisevä vaski vai kilisevä kulkunen?

”Se on käännetty selkä,

viivaksi vedetty suu-

joka sanojen eteen estäen puristuu.

Se on

ohitse kulkeva katse,

pimeä hiljaisuus,

tyhjä käsi,

kipu tai koskettamattomuus.

Se on kahle,

joka kurkkua kuristaa,

mustaa häpeilemättä edellä kulkien,

tulevaa.”

-Pyllie-

Olen laulanut karaokessa kaikenmoista.

Apulannan Armo on yksi top-teniin kuuluvista kappaleistani; olkoonkin, että keski-iän ohittaneen rokkistaran suussa se vääntyneekin ehkä hieman enemmän tuonne Paula Koivuniemeen päin. Siitä viis. Yleisö, jolle olen esiintynyt, on aina ollut yhtä tasapuolisen innoissaan kaikista lavalle uskaltautuneista suorituksista; oli kyseessä sitten paikallinen romaniväestö tummalla tangolla tai ainaisessa sivutuulessa hiihtävä kylähullu.

Armo on sanana huima. Se merkitsee minulle asioiden hyväksymistä itsessäni.

En ole hyvä, en huono. Olen minä, tällaisena kuin olen. Mitä muut minulta odottavat, on useimmiten oman pääni keksimää, eikä minun tarvitse tulla johdatelluksi pois omilta raiteiltani.

Puhun tänään vallasta.

Valta parisuhteen sisällä on erikoinen asia.
Se kuuluu näihin oletuksiin ja odotuksiin, joita asetamme itsellemme ja toiselle. Äänettömiä.  Tuhoisiakin, niinkuin joku takavasemmalta hiipivä myrkkykaasu.

Etsiessäsi voimakasta ihmistä rinnallesi, kaivatessasi, odottaessasi sellaista saapuvaksi, uskot pyhästi ja syvästi, että vahvan ihmisen ominaisuuksiin kuuluisi aina ensisijaisesti suuri sydän, empaattisuus ja tarve huolehtia sinusta, sinulle tärkeistä asioista.

Naisen mieli on kuin veneenveistäjän. Kuvittelemme päässämme kuviksi ne ominaisuudet, joiden kanssa haluamme elää, unohtaen, että ihmisissä on aina niitäkin piirteitä, joita emme voi valita satuumme.

Olen anarkistimarttatyyppinen ratkaisu. Ymmärrän sähkötyökalujen toimintaperiaatteet aina akkuporakoneesta hieromasauvaan. Osaan vaihtaa hehkulampun ilman, että pyöritän taloa ympäri. Pystyn armahtamaan lampaan pulttipyssyllä ilman, että tarvitsee soittaa hätiin naapuruston metsämiestä.  Jaksan kantaa 40 kiloisia rehupussukoita, raahata jäätynyttä vesiletkua -30 asteen pakkasessa vaikka on nälkä, itkettää ja vituttaa. Osaan vaihtaa autonrenkaan, soittaa ihan itse itselleni ambulanssin jos selkä katkeaa tai umpisuoli poksahtaa. En pelkää pimeää, vaikka tiedän, että mörköjä on olemassa. Periaatteessa pystyn melkein kaikkeen mihin mieskin jos ja kun on pakkorako- ainoastaan lämmitykattilan hegemonia on minulle pysyvää salatiedettä.

Tällaiseksi olen kasvanut vääjäämättä joutuessani olemaan kaikissa parisuhteissani se, joka jää selviytymään rakkauden raunioilta eteenpäin, lyhistymättä siinäkin vaiheessa kun prinssi karauttaa perävalot vilkkuen seuraavaan pitäjään ja uusiin valloituksiin. (Harmillisen usein on käynyt niin, että seuraavan kylän piikaa on valmiiksi pedattu jo pitkään etukäteen.)

Silti en ole mies. Minulla on naisen vekottimet, luonto ja mieli. Annan kernaasti miehen olla mies isolla ämmällä. Tarjokkaita on riittänyt siihen virkaan, mutta yksi toisensa jälkeen niistä on kuoriutunut pudokkaita. Miksi?

Lähtiessämme rakentamaan parisuhdetta, toivomme että saamme hengittää sen sisällä kevyesti ja vapaasti. Toivomme, että asetumme kevyesti kaartuen toisiimme, kylkiluuksi. Pikkuhiljaa käsitys siitä, että eihän tuo toinen olekaan se odotettu legopalikka kaikilta osin, alkaa muodostua. Loppujenlopuksi suhteen onnistumisen ratkaisee siis se, miten tulet toisen ärsyttävyyksien, raivostuttavuuksien kanssa toimeen. Siis miten viat sopivat toisiinsa.

Yksi suurista kysymyksistä on siis vallanjako parisuhteen sisällä. Se on vastuunkantoa tai -kantamattomuutta, toisen tunteiden tai tekojen jyräämistä tai hyväksyntää.

Näillä kilometreillä voin vannoa, että parhaiten parisuhteen sisällä vallitseva tila, sen todelliset kasvot, tulee tunnistetuksi riitatilanteissa.

Olen kova tyttö joustamaan. Minulla on lehmän hermot mitä pinnan venyttämiseen parisuhteessa tulee. Tämä ei todellakaan johdu lempeästä perusluonteesta- ehei, se johtuu yksinomaan siitä, etten osaa enkä uskalla riidellä.

Riita tekee minut turvattomaksi. Pelkään jätetyksi tulemista. Pelkään sitä, että minuun kohdistuvien vastalauseiden ja ärinän takana onkin rakkaudettomuus, tyytymättömyys minuun ihmisenä. Onnellisuus on minusta harmoniaa ja höttöä. Ongelmia saisi minun puolestani olla vaikka kaikilla muilla elämänaloilla paitsi rakkaudessa, kunhan ei joutuisi riitelemään. Se on rumaa.

Pelkään riitoja myös siksi, että häviän ne. Aina. Minusta riitelemisessä siis on kyse taistelusta. Sodasta jossa on voittajat ja häviäjät. Ja jos häviää, on ikuisesti heikko. Sekä itselleen että toiselle.

Riitatilanteissa minussa menee jokin lukkoon. Sujuvasanaisesti kuvittelen mieleeni hienoja ja näppäriä,sopivan sivaltavia mutta samalla järkevästi ja aikuismaisesti muotoiltuja lauseita- joita en sitten saakaan ulos suustani. En jumalauta vain uskalla olla toista mieltä ääneen.Tekisi mieli vetää häntänsä koipien väliin ja uikuttaa.

Tai sitten nousen pikkuasiasta roihuun kuin nurkkaan ajettu susi. Asiat saavat hillittömät mittasuhteet. Kauna aiemmista nielemistäni sanoista lyö yli kuin hallitsematon hyökyaalto. Pakkaan laukkujani, lyön ovia kiinni- ja sillä sekunnilla kun niin teen, ymmärrän kyllä jossakin älyperäisessä ontelossani, että menipä taas, tyttö kuule, ihan överiksi- ja mitenkäs tämän saisi tekemättömäksi. Samaan katumuksen hetkeen iskee käsitys siitä, että tämä se jos jokin on sitä vastuuttomuutta ja vallankäyttöä : ”Ainakin minä jätän sinut jos olet toista mieltä, jos et käyttäydy! ” Ja että miten toinen ihminen voisi luottaa minuun ja rakkauteeni näissä vastamäissä jos aina pakenen kun asiat pitäisi potkia selväksi samassa pilttuussa!!

Tai jos en sano heti mikä vituttaa. Odotan toiselta selvännäön lahjaa ja tarvetta tarkkailla mielentilojani- ja ilmauksiani niinkuin minä teen, haistelen alitajuisesti koko ajan ilmapiiriä kuin pelokas ajokoira. Luulin sen kaikkien näiden vuosien ajan olevan jotensakin hieno ja tyypillinen, naisellinen ominaisuus, herkkyyttä ja tunneälyä, mutta pöh. Sehän on todiste siitä, että minussa on jotain ihan rempallaan!

Minun on vihdoinkin tullut aika, kaiken hienoilla sanoilla tunteistani puhumisen sijaan,suostua katsomaan peiliin ja käsitettävä asia niin, että minun arvillani, kokemuspohjallani parisuhteeni eivät olekaan todelliselta merkitykseltään olleet ihmissuhteita vaan epävarmuuteni luomia taistelutantereita?

Olen tässä suhteessani maailman onnellisin nainen siksi, että olen vihdoinkin kohdannut miehen, jonka elämisen tai olemisen sävy ei muutu minun käyttäytymiseni myötä. ( Siinä muuten onkin taas kasvun paikkaa kerrakseen: miten pääsisin samaan: jos näen, että toisen olemus on vihainen tai ärtynyt, jokin minussa alkaa heti valmistautua sotaan- sotaan jota ei edes ole olemassa. ) Joka sanoo suoraan kun on sanottavaa, olkoonkin että se ei aina minua miellytä.

Mutta myös siksi, että tässä suhteessa olen oppinut riitelemään.

Hyvässä parisuhteessa on vallanjako selvä: hallitsijapari istuu omilla tuoleillaan. Kuninkaalla on leveät hartiat ja kuningattarella leveät helmat..sellaiset jotka paukkuvat tarvittaessa.

Olen ylpeä itsestäni tänään. Olen ajatellut isoja asioita.

Hyvä minä: rohkelikko ❤

Pyllie