Argggghhhhhh!!!

Tänä aamuna päivä käynnistyy muristen ja inhotuksilla.

Ajattelin kerätä kaikki tällä hetkellä muistamani ärsyyntymisen aiheet tähän yhteen blogipäivittelyyn niin ehkä ne on sitten manattu hittoon.

Ensinnäkin.

Minä inhoan sitä, että istun aamusilmillä kylmälle vessanpöntönreunalle; miehet ovat jättäneet muovi renkaan ylös.

Sitä, että samaisilla aamusilmillä kylpytakin vyö eksyy vierailemaan sinne pöntönpohjalle, enkä tajua sitä ennenkuin on liian myöhäistä (kun se läiskäisee minua noustessani pohkeeseen).

No jotta alkupalalista olisi täydellinen, päivän käynnistymistä ei yhtään helpota se, että pikkuhousunsuoja menee pöksyihin liimapuoli ylöspäin. Lopun voitte kuvitella itse. Vaatii itsehillintää olla pillahtamatta itkuun.

Vessajutuissa pysyäksemme: jos ehtii istumaan vessanpöntölle ja laskemaan laulellen vesiä ja huomaa, että paperi on loppu ja komero, jossa rullat sijaitsevat, ei olekaan kurkotusmatkan päässä. Tämä muuttuu entistä viheliäisemmäksi jos kohtaat saman tilanteen kylässä tai yleisessä vessassa… joissa jälkimmäisissä muuten sijaitsevat myös pakanalliset pyyheautomaatit,siis ne, joissa pitää huitoa jonkun mystisen laaservalon edessä saadakseen paperipalan käsien kuivaamiseen tai ne astetta vanhanaikaisemmat, joissa kelataan märkää riepua rullasta alaspäin ja joka lävähtää järkyttävällä ryminällä ylöspäin kun lasket siitä kätesi irti. (Tämä tapahtuu aina yhtä ”vähemmän sirosti ja sivistyneesti” ja taatusti silloin kun vessa on tupaten täysi. Sama homma jos siellä vessakopissa alkaa pierettää.)

Olen ottanut tavoitteekseni ehostella itseni joka aamu. Siihen menee ainoastaan aamuinen, jonniinjoutava viisiminuuttinen ja meikillä saa helpon kasvojenkohotuksen näihin lokakuisiin kaamoksellisiin fiilareihin. Paitsi jos vasen ja oikea silmä päätyvät näyttämään eriparisilta. Niinkuin tänään. Siitäkään en tykkää.

Ärsyttävää on myös, kun äheltää anopille ihanaa nimpparikakkua ja saatuaan sen valmiiksi, päättää ottaa siitä kakkugalleriaansa edustavan kuvan. Nojatessaan työtasoon- joka tässä talossa on mitoitettu minua edeltäneille kaksimetrisjalkaisille kodinhengettärille- ja kurkottaessaan kameran kanssa kakun ylle (saadakseen kuvan suoraan ylhäältäpäin), huomaa mahamakkaroiden osuvan kakun pursotuksiin. Hienoa. Aloita alusta. Älä kerro anopille. Kiireessä unohdat vaihtaa t-paidan. Osut sen kermaläntillä koiraa päähän. Koira menee anoppia vastaan. Osuu kermapäällään anoppia takapuoleen. Et voi mennä hankaamaan luutulla anopin takapuolta. Anoppi istuu kermaperseellä vastapäällystetylle keittiöntuolille. Anopin takamus puhdistuu. Huokaiset helpotuksesta.

(No ei tämä näin mennyt- oikeasti juttu katkesi t-paidan ja mahamakkaroiden osioon, mutta en voinut olla innostumatta lennättämään tarinaa eteenpäin 😀 ) Pursotin vaan kakunkulman uudestaan ja everyone is happy eikä kukaan saa ruokamyrkytystäkään.

Tämä päivä jatkuu vielä, joten toivon, ettei lista tutuksista jatku enää tältä osin, mutta jatkamme tässä ohimennen vielä  yleisiin ärsyynnysasioihin.

Hihat. Kamalan ärsyttävää (asteikolla 0-100, noin 60 )  ja voimattoman raivon valtaan saattavaa on pestä vaikka astioita tai käsiään niin, että kun alkaa nostaa puhdasta vatia kuivauskaappiin tai etsiä pyyhettä, vesi valuu norona kyynärpäihin saakka ja kastelee hihat.

Ärsyttäviin asioihin muistan kuuluvaksi myös sen, että säilykepurkeista löystyvät kannet jääkaapeissa kuin itsestään. Taatusti, nostaessasi punajuuripurkkia, tartut sitä joka kerran siitä hemmetin kannesta ja siinä vaiheessa kun purkki tippuu, on jo myöhäistä. Liemi valuu ydinjätteen lailla matolle ja jääkaapin pohjalle, sen alle, margariinirasiaan ja..niin, ihan joka paikkaan.

Valuvat liemet, tarttuvat töhnät, ketsuppipullojen kuivat, pursuavat möhnät (sama pätee hammastahnatuubeihin vessassa…vietänköhän minä siellä kovinkin paljon aikaa kun niin monet inhokkisuosikit tuntuvat kulminoituvan aina tuonne hotelli helpotuksen puolelle…),, nämä kaikki kuuluvat niihin :”No seuraavan kerran puhdistan paremmin”-asioihin. Niihin ,joiden kimppuun käy vasta kun taistelu on jo etukäteen hävitty ja töhniin on alkanut kasvaa pörröistä peitettä tai vähintään tarttunut kissa kiinni häntäkarvoistaan. Ja muuten: kuka muka oikeasti syö/käyttää sen viimeisen höyläjuustolintin!

Ainiin. Inhoan myös sitä, etten herää päiväunilta virkistäytyneenä vaan väsyneempänä kuin nukkumaan mennessäni. Lisäksi pahalla tuulella, kamppaillen sen tunteen kanssa, että päivä on auttamatta pilalla ja että ”nyt en ainakaan saa illalla unta.” Inhoan sitäkin kun en saa unta vaikka väsyttää. Sitä muuten vasta inhoankin. Mies sanoo, että jos kärsii unettomuudesta on huonot hermot. Ai mullako vai!!!

En pidä siitä etten nauti saunomisesta. Se on melkein synti suomalaisuutta kohtaan. Minusta saunassa tulee hikikuumaläähpuuh, siellä ei todellakaan voi eikä kannata harrastaa seksiä koska vähemmälläkin lähtee henki ja erotiikka. Onneksi ei ole tarvinnut kokeilla synnyttämistä saunassa. Se se on vasta saattanut olla huima kokemus.

Sitä paitsi kun tulee alas lauteilta, on kylmä. Mitä järkeä!! Istua ensin hikoilemassa ja sitten palella.

Sauna-aiheesta pääsemme veteen. En pidä vedestä kuin juotuna. Suihkuissa pitäisi yleisesti ottaen olla paljon leveämpi ”säde”, sillä aina jokin osa jää ulkopuolelle ja sitten sitä paleltaa.Varsinkin jos peset vaikka lapsen tukkaa. Saat suihkusta vain roiskeita. Argggh!!  Sitten pitää mennä taas sinne saunaan. Suo siellä vetelä täällä.

Suihkusta tulee mieleen lattiakaivot. Lattiakaivoissa asuu pieniä eläimiä, jotka bailaavat laattojeväleissä ja joiden päälle varon astumasta, koska ajatus siitä että joku kulkee liiskaantuneena varpaanpohjassani koko päivän, enkä itse siitä tiedä, on yököttävä. (Samasta syystä en tapa käsin itikoita enkä kärpäsiä, enkä astu kastematojen päälle ja melkein ajan ojaan sammakoiden tehdessä harakirejä autonrenkaisiini.)  Niin siellä lattiakaivossa kasvaa myös kestosuosikkejani- tai siis inhokkejani- limaisia hius-karvakertymiä, jotka ovat kehittäneet siihen- näennäisen harvan ja yksinkertaisen kuvion omaavaan muoviristikkoon- käsittämättömän kestävän punoksen. Sellaisen, jonka irroittaminen vaatii rautasahaa, pihtejä, ruohonleikkuria ja partaterää ja Houdinin kykyjä ja jonka irrottamisen jälkeenjäävään pohja”limaan” käytät pullollisen cilitbängiä ja juuriharjaa,  Vessan tai saunan laattojen välejä kuuratessasi muuten rehellisesti sanoen haluaisit kuristaa ne tv-mainosten väittämien keksijät. Arvatkaa kahdesti onko sellaista tököttiä keksittykään joka räjäyttäisi minkäännäköistä likaa pois eläimellisen perheen kaakeleista. Tai keittiön seinistä. Tai mistään. Ei ole.

Ihan sama tarhanpoistoaineiden kanssa. Mikä vänishgold se nyt on, se jota lotrataan punaviinitarhalle ja hups, lika on poissa. Ei ole. Koiranripulitahrat tai kissan mato-oksennus eivät lähde matoista vänishgoldilla-kaan. Eikä punaviini kesämekosta. Kuin telkkarissa.Ne puhuu satuja. Ostakaa vaan suosiolla uusi matto. Ja mekko.

Mikähän minua vielä ärsyttäisi…oi lista on kyllä aika pitkä.

Taidan jatkaa huomenna, sillä en ole enää pahalla tuulella…tämä uloskirjoittaminen siis tepsii, hei!! 😀

Mukavaa päivänjatkoa, huomenna aamu uus  ❤

Pyllie

Helisevä vaski vai kilisevä kulkunen?

”Se on käännetty selkä,

viivaksi vedetty suu-

joka sanojen eteen estäen puristuu.

Se on

ohitse kulkeva katse,

pimeä hiljaisuus,

tyhjä käsi,

kipu tai koskettamattomuus.

Se on kahle,

joka kurkkua kuristaa,

mustaa häpeilemättä edellä kulkien,

tulevaa.”

-Pyllie-

Olen laulanut karaokessa kaikenmoista.

Apulannan Armo on yksi top-teniin kuuluvista kappaleistani; olkoonkin, että keski-iän ohittaneen rokkistaran suussa se vääntyneekin ehkä hieman enemmän tuonne Paula Koivuniemeen päin. Siitä viis. Yleisö, jolle olen esiintynyt, on aina ollut yhtä tasapuolisen innoissaan kaikista lavalle uskaltautuneista suorituksista; oli kyseessä sitten paikallinen romaniväestö tummalla tangolla tai ainaisessa sivutuulessa hiihtävä kylähullu.

Armo on sanana huima. Se merkitsee minulle asioiden hyväksymistä itsessäni.

En ole hyvä, en huono. Olen minä, tällaisena kuin olen. Mitä muut minulta odottavat, on useimmiten oman pääni keksimää, eikä minun tarvitse tulla johdatelluksi pois omilta raiteiltani.

Puhun tänään vallasta.

Valta parisuhteen sisällä on erikoinen asia.
Se kuuluu näihin oletuksiin ja odotuksiin, joita asetamme itsellemme ja toiselle. Äänettömiä.  Tuhoisiakin, niinkuin joku takavasemmalta hiipivä myrkkykaasu.

Etsiessäsi voimakasta ihmistä rinnallesi, kaivatessasi, odottaessasi sellaista saapuvaksi, uskot pyhästi ja syvästi, että vahvan ihmisen ominaisuuksiin kuuluisi aina ensisijaisesti suuri sydän, empaattisuus ja tarve huolehtia sinusta, sinulle tärkeistä asioista.

Naisen mieli on kuin veneenveistäjän. Kuvittelemme päässämme kuviksi ne ominaisuudet, joiden kanssa haluamme elää, unohtaen, että ihmisissä on aina niitäkin piirteitä, joita emme voi valita satuumme.

Olen anarkistimarttatyyppinen ratkaisu. Ymmärrän sähkötyökalujen toimintaperiaatteet aina akkuporakoneesta hieromasauvaan. Osaan vaihtaa hehkulampun ilman, että pyöritän taloa ympäri. Pystyn armahtamaan lampaan pulttipyssyllä ilman, että tarvitsee soittaa hätiin naapuruston metsämiestä.  Jaksan kantaa 40 kiloisia rehupussukoita, raahata jäätynyttä vesiletkua -30 asteen pakkasessa vaikka on nälkä, itkettää ja vituttaa. Osaan vaihtaa autonrenkaan, soittaa ihan itse itselleni ambulanssin jos selkä katkeaa tai umpisuoli poksahtaa. En pelkää pimeää, vaikka tiedän, että mörköjä on olemassa. Periaatteessa pystyn melkein kaikkeen mihin mieskin jos ja kun on pakkorako- ainoastaan lämmitykattilan hegemonia on minulle pysyvää salatiedettä.

Tällaiseksi olen kasvanut vääjäämättä joutuessani olemaan kaikissa parisuhteissani se, joka jää selviytymään rakkauden raunioilta eteenpäin, lyhistymättä siinäkin vaiheessa kun prinssi karauttaa perävalot vilkkuen seuraavaan pitäjään ja uusiin valloituksiin. (Harmillisen usein on käynyt niin, että seuraavan kylän piikaa on valmiiksi pedattu jo pitkään etukäteen.)

Silti en ole mies. Minulla on naisen vekottimet, luonto ja mieli. Annan kernaasti miehen olla mies isolla ämmällä. Tarjokkaita on riittänyt siihen virkaan, mutta yksi toisensa jälkeen niistä on kuoriutunut pudokkaita. Miksi?

Lähtiessämme rakentamaan parisuhdetta, toivomme että saamme hengittää sen sisällä kevyesti ja vapaasti. Toivomme, että asetumme kevyesti kaartuen toisiimme, kylkiluuksi. Pikkuhiljaa käsitys siitä, että eihän tuo toinen olekaan se odotettu legopalikka kaikilta osin, alkaa muodostua. Loppujenlopuksi suhteen onnistumisen ratkaisee siis se, miten tulet toisen ärsyttävyyksien, raivostuttavuuksien kanssa toimeen. Siis miten viat sopivat toisiinsa.

Yksi suurista kysymyksistä on siis vallanjako parisuhteen sisällä. Se on vastuunkantoa tai -kantamattomuutta, toisen tunteiden tai tekojen jyräämistä tai hyväksyntää.

Näillä kilometreillä voin vannoa, että parhaiten parisuhteen sisällä vallitseva tila, sen todelliset kasvot, tulee tunnistetuksi riitatilanteissa.

Olen kova tyttö joustamaan. Minulla on lehmän hermot mitä pinnan venyttämiseen parisuhteessa tulee. Tämä ei todellakaan johdu lempeästä perusluonteesta- ehei, se johtuu yksinomaan siitä, etten osaa enkä uskalla riidellä.

Riita tekee minut turvattomaksi. Pelkään jätetyksi tulemista. Pelkään sitä, että minuun kohdistuvien vastalauseiden ja ärinän takana onkin rakkaudettomuus, tyytymättömyys minuun ihmisenä. Onnellisuus on minusta harmoniaa ja höttöä. Ongelmia saisi minun puolestani olla vaikka kaikilla muilla elämänaloilla paitsi rakkaudessa, kunhan ei joutuisi riitelemään. Se on rumaa.

Pelkään riitoja myös siksi, että häviän ne. Aina. Minusta riitelemisessä siis on kyse taistelusta. Sodasta jossa on voittajat ja häviäjät. Ja jos häviää, on ikuisesti heikko. Sekä itselleen että toiselle.

Riitatilanteissa minussa menee jokin lukkoon. Sujuvasanaisesti kuvittelen mieleeni hienoja ja näppäriä,sopivan sivaltavia mutta samalla järkevästi ja aikuismaisesti muotoiltuja lauseita- joita en sitten saakaan ulos suustani. En jumalauta vain uskalla olla toista mieltä ääneen.Tekisi mieli vetää häntänsä koipien väliin ja uikuttaa.

Tai sitten nousen pikkuasiasta roihuun kuin nurkkaan ajettu susi. Asiat saavat hillittömät mittasuhteet. Kauna aiemmista nielemistäni sanoista lyö yli kuin hallitsematon hyökyaalto. Pakkaan laukkujani, lyön ovia kiinni- ja sillä sekunnilla kun niin teen, ymmärrän kyllä jossakin älyperäisessä ontelossani, että menipä taas, tyttö kuule, ihan överiksi- ja mitenkäs tämän saisi tekemättömäksi. Samaan katumuksen hetkeen iskee käsitys siitä, että tämä se jos jokin on sitä vastuuttomuutta ja vallankäyttöä : ”Ainakin minä jätän sinut jos olet toista mieltä, jos et käyttäydy! ” Ja että miten toinen ihminen voisi luottaa minuun ja rakkauteeni näissä vastamäissä jos aina pakenen kun asiat pitäisi potkia selväksi samassa pilttuussa!!

Tai jos en sano heti mikä vituttaa. Odotan toiselta selvännäön lahjaa ja tarvetta tarkkailla mielentilojani- ja ilmauksiani niinkuin minä teen, haistelen alitajuisesti koko ajan ilmapiiriä kuin pelokas ajokoira. Luulin sen kaikkien näiden vuosien ajan olevan jotensakin hieno ja tyypillinen, naisellinen ominaisuus, herkkyyttä ja tunneälyä, mutta pöh. Sehän on todiste siitä, että minussa on jotain ihan rempallaan!

Minun on vihdoinkin tullut aika, kaiken hienoilla sanoilla tunteistani puhumisen sijaan,suostua katsomaan peiliin ja käsitettävä asia niin, että minun arvillani, kokemuspohjallani parisuhteeni eivät olekaan todelliselta merkitykseltään olleet ihmissuhteita vaan epävarmuuteni luomia taistelutantereita?

Olen tässä suhteessani maailman onnellisin nainen siksi, että olen vihdoinkin kohdannut miehen, jonka elämisen tai olemisen sävy ei muutu minun käyttäytymiseni myötä. ( Siinä muuten onkin taas kasvun paikkaa kerrakseen: miten pääsisin samaan: jos näen, että toisen olemus on vihainen tai ärtynyt, jokin minussa alkaa heti valmistautua sotaan- sotaan jota ei edes ole olemassa. ) Joka sanoo suoraan kun on sanottavaa, olkoonkin että se ei aina minua miellytä.

Mutta myös siksi, että tässä suhteessa olen oppinut riitelemään.

Hyvässä parisuhteessa on vallanjako selvä: hallitsijapari istuu omilla tuoleillaan. Kuninkaalla on leveät hartiat ja kuningattarella leveät helmat..sellaiset jotka paukkuvat tarvittaessa.

Olen ylpeä itsestäni tänään. Olen ajatellut isoja asioita.

Hyvä minä: rohkelikko ❤

Pyllie

Kaksi kiveä

Tänä aamuna olen höperönä rakkauvesta.

Sitä en osaa sanoa, miksi, mutta tänään on hyvän päivän aamu.

Minulla on omaa tuumailuaikaa, kahvikuppi nokan edessä, kukaan ei juuri nyt vaadi mitään ja uskon vahvasti, että vihamiehet ja kateelliset ihmiset ovat varmaankin viime yön aikana kadonneet maailmasta ufojen kaappaamana.

Minusta on ihanaa miten syksyyn on jälleen laskeutunut pimeyden ja kylmyyden ohessa tämä lämmöntunne. Olisipa jokaisella ihmisellä mahdollisuus rakastua tasaisin väliajoin- jos ei uuteen ihmiseen, niin samaan, omaan- tai itseensä, tunnetiloihin. Olen ajatellunna, että siihen hyvänä apuna voi toimia iso paketti tuikkukynttilöitä, piparkakkumausteella maustettu puolukkapiirakka tai kanelipullat, uudet korkeat syyssaappaat- ne joilla ei voi kävellä kuin autosta markettiin ja takaisin, mutta joilla olo muuttuu hienoksi rouvaksi/puumaksi hetimiten kun vetäisee ne jalkoihinsa.

Muitakin keinoja voisin suositella, mutta tämä lokikirjoitus on perheohjelma tänään. Perustan myöhemmin blogiini salaiset siniset- kansion ja laitan sinne ne erotiikkajutut omanaan 😀

Tänään on siis taas purettava muutama rivi päähän pompsahtaneesta ajatusvirrastani.

,

Radiossa tulee hämärässä aamussa peräjälkeen ”Olet puolisoni” ja ”Kaksi vanhaa puuta.”

Ihanat biisit, jotka molemmat aina ja joka ikinen kerta saavat sydämen läikähtämään ja silmänurkat kostumaan.

Mutta. Minulla kun ei ole kovinkaan pitkiä juuria toisen juurien rakoihin kasvaneena- eikä liioin vanhoja häälahjatäkkejä. (Hopeisia kakkulapioita on useampi, eri nimikirjainyhdistelmillä. Säästän niitä pahan päivän varalle ja vien kaniin kun rahat loppuvat lopullisesti.Paitsi yhden soivan version, se on niin pähee, että vien sen rollaattorin kyydissä hourulaan joku päivä.)

En ole vieläkään myrskyissä taipuisa, tuulissa sopuisasti huojuva, en kauniisti latvuksiani ravisteleva.

Jos siis olisin puu, olisin kelo. Karu, harmaa ja rosopintainen.

Koloissani asuisi mulkosilmäinen pöllö. Vähemmän liito-oravia tai sirkuttavia pikkulintuja, Väripilkkuina toimisivat oranssina hehkuvat sittisontiaiset ja koppakuoriaiset. Ehkä muutama mittarimatokin, limenvihreä.

Sellaiseksi maailmassa kuulkaa kasvaa. Uppiniskaisesti omanlaisekseen. Vähän vinoksi, mustaksi.

Suurella hakkuuaukolla seisovaksi, ympärillä nousevien koivunvesojen keskellä töröttäväksi muinaisjäänteeksi, johon kaikki öttiäiset voivat turvata ja luottaa, mutta joka samalla on maisemassaan vähän pelottava ja jonka onkaloissa pyörivä tuuli pitää kovaa, matalaa meteliä.

Joka kerran kun aukolle ilmestyy metsäkone, on tuurissaan lähteekö vai saako jäädä.

Ja sitten sitä vain, pläts, yksi päivä lahoaa kokonaan pois. Koivut kasvavat ohitse, humisevaksi, vihreäksi metsäksi.

Mutta koska siis en ole puu- ja vähemmän on mieskään johon olen rakastunut- olen tuuminut, että olemme molemmat kiviä.

Järkälemäisiä, paikallaan pönöttäviä kiviä, joissa on puroja, juonteet. Sateiden, tuulien pieksämät- tai kyynelten kaivertamat. Ehkä uomissa on virrannut hieman verta, hikeä ja oluttakin. (Ei tosin minulla, en tykkää oluesta, se pierettää. Hyvä savuviski on eri asia, mutta se toimiikin jo pieninä annoksina hapon tavoin ja on kaivertanut minuun pysyvän hiidenkirnun keskelle kovaa kalloani.)

Nämä kivet, törmätessään, pitävät vähän ääntä, mutta puhuvat kerralla kovin painavia.

Tekevät kerralla sileää ja pahaa jälkeä jos haluavat. Siksi eivät uskalla. Pyrkivät pysymään sovussa.

Ovat tosin aika lailla huonoja sovittelemaan kovia pintojaan toisen kuoppiin ja uurteisiin. Ennemminkin kulkevat radoillaan vakaasti ja raskaasti kuin ylipainoiset sirkuksen törmäilyautot ja se, joka vähemmän painaa, heilahtaa tarvittaessa edestä, radaltaan. Voihan sitä tietysti joustoksikin kutsua.

Rakenna siinä sitten tulevaa, hioudu, näiden tosiasioiden valossa.

Aika, se armelias. Onneksi se on siirtänyt niin vuoria kuin mannerlaattojakin.

Luottamus siihen, että yhdet puolentonnin painoiset kivet siinä kallionkupeessa, myös oppivat ja nöyrtyvät ymmärrykseen.

Tällaisia me ollaan. Minä tässä, sinä siinä.

Vieritään yhdessä kunnes alkaa sammal niskaan kasvaa.

Sellainen ajatus aamuun, kaivertakaa tänään ihanasti toisianne ❤

Pyllie

Isättömät perhoset

On lokakuun puoliväli.

Ensimmäiset maan kuurat ovat laskeutuneet maisemaan.

Marketin lehtihyllyn viereen on asetettu iloa ja onnea hehkuva isänpäiväkorttiteline.

Seison sen edessä pää täynnä ja tunteet tyhjänä.

Riiputan ostoskoria kunnes huomaan että kädestä alkaa hyytyä verenkierto; kiireessä mukaan napattu korinperhana tulee aina ylikuormitettua niin, että kassalle mennessä ripa jo roikkuu soikeana. Milloinkahan sitä oppii, että maitolitrat, leikkelemakkarat, leivät sun muut painavat huomattavasti vähemmän kärryissä työntelemällä.

Minun isäni on kuollut.

Jo aikoja sitten.

Jo silloin kun oli vielä elossa minun isäni oli minulle kuollut.

Olin avioerolapsi. Isäni oli koko aikuisikänsä alkoholin huuruistama, mutta höyryt eivät onneksi yltäneet elämääni kuin parilla summittaisella kesälomatapaamisella.

Isällä oli tapana viedä minut muutamaksi päiväksi mukaansa ”sukuloimaan”. Alakouluikäiselle lapselle ensimmäisiksi muistoiksi noista tapaamisista jäi se, että kun päästiin perille, aukesi kirkkaan pullon korkki ja isä ja sukulaismiehet lähtivät sen siivittäminä kyläkapakkaan jättäen minut yksin vieraaseen kerrostalokaksioon odottamaan kotiutumistaan. Aamuyön tuntien loputtomuus painui ikuisesti mieleen. Puhelimet olivat vielä pyöritettäviä, numerolevyllisiä vekottimia, enkä yöllä muistanut- tai hätäpäissäni edes osannut- vääntää oikeaa suuntanumeroa, jotta olisin saanut yhteyden tätiini ja setääni, joiden tiesin takuuvarmasti tulevan apuun. Sitäpaitsi ajattelin, ettei muita saanut herättä tai huolestuttaa ”turhaan”. Seisoin aamuun asti kerrostalon edessä kesäyössä kun en uskaltanut olla asunnossa- jossa varmaan sinänsä ei ollut mitään pelättävää. Vain minä ja mielikuvitukseni ja ne tyhjät pullot pöydällä.

Seuraavana päivänä isä antoi soittaa äidille kuulumisia, vahtien vieressä- ja lahjoen- etten kerro mitään.

Seuraavat lomaset vietettiin milloin missäkin leirintäalueen mökissä tai teltassa. Ja minä, varhaisnuoreksi kasvamassa oleva, kiertelin yksin alueella kuluttamassa aikaani muiden yöpyjien koiria rapsutellen ja jälleen, yötä peläten. Isä istui alueen baarissa kitaten keskikaljaa.Viimeisellä tapaamisella olin jo varmaan 12-vuotias ja asuimme teltassa. Isä ryömi kännissä telttaan ja koetti lähennellä minua. Hätäpäissäni aloin lässyttää kuin viisivuotias. Isä sammui ja jätti minut rauhaan.   Tapaamiset loppuivat kun ilmeisesti äitiäni rohkeammat sukulaiseni, rakkaat tätini ja setäni, mummoni, tekivät niille topin. En muista uskalsinko tai kehtasinko kertoa kaikkea.

Jälkeenpäin olen miettinyt miksi lapsi ottaa kantaakseen aikuisen tekemät synnit ja tuottaman häpeän?

Tämä hahmo osallistui sen jälkeen enää pariin elämäni ”kohokohtaan”, saapuen paikalle aina yhtä koreana kuin riikinkukko. Muodostin niistä kerroista hänestä mielikuvitukseni voimalla pysyvästi kiiltävän kuvan, sellaisen jolla ei arjen kanssa ollut mitään tekemistä. Painoin aiemmat kokemukseni suljettuun lippaaseen ja siellä ne pysyivät pitkät, vaitonaiset vuodetkin. Isä katosi omaan elämäänsä. Napanuorana lapsuuteen säilyivät ainoastaan joulu- ja syntymäpäiväkortit silloin tällöin.

Vasta aikuisiässä hän palasi uudestaan, muuttaessaan avioeronsa myötä takaisin kotikonnuilleen. Myöhästyneenä tietenkin-  mitä tulee suhteessa minuun, ainoaan lapseensa. Ei sellaista sidettä, jonka pitäisi olla olemassaan tärkein ja katkeamaton, enää pelkillä puheilla tai rahalla lahjoen kudota yhteen. Kurota kiinni menetettyä aikaa, luottamusta.

Vuosia myöhemmin, hyvää-päivää-kirvesvartta-yhteydenpitojen- ja minusta ja lapsistani näennäisen huolenkantamisen jälkeen- isän tarina sai traagisen lopun. Kun jalat eivät kantaneet kerrostalon kolmannesta kerroksesta katkokävelyllä enää viinakauppaan, astuivat kuvaan liuskasta napattavat pillerit, masennuslääkkeistä mihin kaikkeen lie. Ainakin sillä reseptien ja lääkkeiden kirjolla, jonka jäämistöstä heitimme menemään, olisi ansainnut huumehörhöjen katukaupassa miljoonan.

Isä siis löydettiin vessanpöntön viereen kuolleena erään helteisen kesäviikon jälkeen. Poliisit ajoivat pihaani kertomaan suru-uutisen. Setä ja täti riensivät jälleen apuun. Pestiin yhdessä elinnesteitä yksiön lattialta, suihkutettiin kuoliaaksi raatokärpästen armeija. Siroteltiin asuntoon kahvia hajun poistamiseksi. Pestiin, puunattiin pois koko paska. Se minun isäni.

Patologin lausunnon mukaan kyseessä oli yliannostus- ja varmaankin myös pitkän väärinkäytön tuoma ristikkäisvaikutus.

Itkin hautajaisissa, kävellessäni lasteni kanssa arkun perässä avoimelle haudalle.

Itkin siksi, että arkussa olevat jäänteet haisivat mädäntyneelle ihmiselle.

Siksi, että oli helvetin noloa ja tylyä antaa lapselleen tällainen läksiäislahja.

Siksi ettei arkussa minulla ollut isää, jota olisin isänä voinut surra.

Siksi, ettei minulla ollut tarjota lapsilleni rakastavaa, täyspäistä ukkia kiikkutuolissa tai pajupilliä veistämässä tai soittamassa haitarilla Metsäkukkia. Oli vain haiseva raato.

Sellaisia ovat minun lastenikin isät. Biologisia. Eivät läsnä alkuhuohotusta pidemmälle.

Olin naisena niin nuori ja naiivi. Ajattelin, että lapsenteko kuuluu suureen rakkauteen ja että toiseen ihmiseen ja tunteeseen voi luottaa. Että tottakai yhteisillä rohkeilla ratkaisuilla rakennamme koko potin, enkä ikinä enää jää maailmassa yksin.

Olen aina halunnut suuren perheen: temperamentilleni lempeästi hymyilevän ja minua takapuolelle ohimennessä taputtelevan miehen, lapset, koirat, kissat, vanhan remontoitavan omakotitalon maalta. Yhteiset vauvanrattailla työnnellyt iltalenkit. Arjen kaaoksen. Arkirakkauden. Vanhemmuuden jakamisen aina lapsenlikkaongelmista polkupyörällä ajamisen opettamiseen, tuhkarokot, tuhmaiät, ensimmäisten poika-tai tyttöystävien haastattelut. Tulevaisuuden, jonne saatoin kuvitella lasten kevätjuhlat mies rinnallani, jouluiset pakettitalkoot lasten nukkuessa, rippijuhlat. Aina ei mene niinkuin haaveiltiin. Ei siis pääsääntöisesti milloinkaan.

Odotin kaikki lapseni yksin, nuorimmaista lukuunottamatta. Synnytin. Imetin ja valvoin. Isät, ne tulivat ja lähtivät, jokainen aikanaan; toiset heti raskaustesin jälkeen, yksi vähän myöhemmin. Vain yksi kolmen lapseni isistä on ollut jollakin tasolla läsnä, kasvettuaan ensin maailmalla suhteellisen aikuiseksi. Muut ovat lapsilleni satuolentoja.

Kun kysyin nuorimmaiseltani, mitä tekisit jos samassa kaupungissa asuva isäsi tulisi vastaan sinua ja tervehtisi, hän sanoi:” Vetäisin turpaan.” Sanoin, ettei ehkä kannata, se kun on poliisi. Mutta sanoin myös, ettei mies ole edes turpaanlyömisen arvoinen. Että elämässä kaiken minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Mutta mitä näillä sanoilla on merkitystä kun elämässä on ihmisenkokoinen musta aukko.

Millä eväillä lapset osaavat rakentaa elämäänsä kun siihen aukkoon on kadonnut myös suku: mummot, serkut, tädit, sedät- perimät, joista me myös muodostumme.

Huolimatta siitä, että ilmeisesti olen hyvä periyttäjä- vaikka lapsillani on eri siemenet, ovat he sisarustensa näköisiä- näen heissä jokaisessa isänsä puolelta kantautuvia piirteitä, lahjoja, taipumuksia. Enkä voi kaikkea omien geenieni tuomisiksi perustella.

Miksi isät hylkäävät lapsena?
Mihin se rakkaus lapseen katoaa jos aikuisten ihmisten rakkaus toisiinsa ei riitä?

Ymmärtäisin, jos olisin ollut yksi niistä äideistä, jotka kiristävät, uhkailevat, vaativat erityiskohtelua mieheltä, jotta tämä saisi tavata lapsiaan. Vaan enpä ollut. Toki tunteiden myllerrys aiheutti eroihin joutavaa skismaa, mutta aikahan nekin aina korjaa. Tunteet kuolevat ja niiden tilalle astuu järki.

Mietin sukupolvia taaksepäin. Äitini isän sukupolven miehet loistivat poissaolollaan sodan runtelemina. Siinä oli miehille läpikäytävää taakkaa tarpeeksi- aina elämän loppumetreille saakka- ja sinne ne herkimmät tunnetilat jäivät, Kannakselle. Seuraavat pojat jäivät siis isättä, astuivat lapsina miehisiin virkoihin ja omissa lapsissaan koettivat parhaansa mukaan tarjota elämälle edellytykset, kuka onnistuen paremmin, kuka huonommin. Mutta pysyivät. Pääsääntöisesti.

Avioeroboomi alkoi vasta kun minun aikani koitti. Kukaan ja mikään ei tunnu pysyvän koossa. Kaikki lähtevät, kaikki jättävät, kaikki tulevat jätetyksi. Ja nekin, jotka pysyvät, pettävät ja tulevat petetyksi.

Meneekö se niin, että miehen paikka ei enää ole perheensä äärellä.

Naisten voimakkuusko se muka muuttaa sukupuolirooleja niin, että miehet eivät kanna tai saa kantaa vastuuta ”heikommistaan”- ja tähän kastiin lasketaan vaimon, naisen, äidin lisäksi myös lapset.

Olemmeko me naiset omineet päättäjän roolin parisuhteissa ja samalla siinä ohessa ruunaamme miehemme niin, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta? Sillä pakenemistahan se usein on, perheensä jättäminen?

No. Tämän päivän päivitys olisi voinut olla herkempi, syvempi, kauniimpi mutta flunssan keskellä ei synny suuria ajatuksia. Näitä räkäisiä vain.

Ehkä jatkamme aiheesta myöhemmin.

Haluaisin kovasti synnyttää vuoropuhelua: toivoisin teidän kommentoivan ja kertovan omia tarinoitanne ja kokemuksianne.

Itse asiassa minulla on jo ensi viikolla tarjota teille siihen myös oma foorumi, josta hieman enemmän myöhemmin.
Nyt lähden ryystämään kuumaa mustaherukkamehua.

Mukavaa päivää- myös tulevaa isän- tai isättömyyssellaista- älkää antako maailman musertaa<3

Rakkaudella Pyllie