Jumissa

Jäin tänään katselemaan matonkulmaan tarrautunutta robotti-imuriani. Samoihin hapsuihin päättäväisesti jo kolmatta kertaa peräkkäin tukehtumaan pyrkivää vekotinta.Näennäisen tehokkaasta touhuilustaan huolimatta se siis on autuaan tyhmä. Kun ei ota opikseen.

Mietin,että sehän kuvastaa minua. Traumahistoriaani ihmissuhteissa.

Vuosikymmenien ajan olen kulkenut samaa kaavaa noudattaen, rakastunut palavasti, törmännyt mahdottomuuteen, lähtenyt tai tullut jätetyksi,aina uudestaan särkynyt- ja pienen töytäisyn jälkeen (olkoonkin se vaikka aika, läheisten päättymätön ja kärsivällinen surusta minua poispäin saatteleminen)meno on jatkunut uudessa suhteessa.

Olen kameleontti. En tiedä mikä on rakentanut minut siten, että jokainen kohtaaminen, varsinkin rakastuminen, peilaa minusta esiin juuri sopivat värit. Kun ystävä naamakirjassa jakoi nuoruuskuvansa ja kertoi poikansa ihmetelleen ”kuka tuo on”, ymmärsin että omia kuviani taaksepäin katsoessa joudun kysymään itseltäni aivan samaa. ”Kuka tuo on”, kuvissa kulloisinakin aikakausina oleva nainen. Muistan hyvin millaisessa roolissa, sanoittamattomia odotuksia täyttäen, olen elänyt, kun peilaan noita ajanjaksoja ihmissuhteisiini. Olen ollut jokaisessa eri ihminen. Mutta niin ovat olleet kumppaninikin.

Osassa olen jaksanut olla pitkään jopa onnellinen roolissani, mutta silti en itselleni tuttu.Syvimmälle minulle. Onnellisuus on päättynyt kun olen alkanut paljastua, kun olen pyrkinyt olemaan oma itseni. Kun olen alkanut asettaa rajoja, vaatinut kunnioitusta, jotain vastinetta sille, että yritän, ymmärrän,hyväksyn,täytän,mahdollistan. Kuulostaako tutulle? Monesta jolla on kokemusta läheisriippuvuudesta, ihan varmasti kuulostaa. Voi vittu mikä ansa se ihmisenä onkaan. Ottaa pyytämättä ja automaattisesti aina se rooli, jossa täyttää suhteessa ämpäriä jonka pohja vuotaa.

Olen jälleen parisuhteessa. Tämä on ensimmäinen ajanjakso vuosikymmenten aikana kun suhteessa on levollisuutta ja kommunikaatiota. Mutta tämä se vasta onkin vieras tila. Niin vieras ja uusi,että pysähdyn usein pohtimaan missä se tuttu, kuohuva rakkaus viipyy? Voiko ystävyyteen ja turvallisuuteen rakentaa? Voiko tähän tyyneyteen todella luottaa?Näinkö ne muut, pitkissä suhteissa,elävät?

Pitäisikö olla kemiaa, intohimoa vai riittääkö tällainen, hyvä ja tasainen, luotettava. Onko jossain piilo-odotuksia joita en huomaa? Vai olenko niin tottunut miellyttämään ja muuntumaan että kun minun on mahdollista vain olla oma itseni, en lopulta tiedä kuka olen.

Ikävä menneisyyteen on kuin tarrautuisi matonhapsuihin tuon imurin lailla. Se minkä järjellä käsittää olevan itselleen haitaksi,vetää sydäntä yhä maagisesti mennyttä kohti kuin tulenlieskat hevosta palavaan talliinsa. Järjetön sydän luulee,että jos jokin ei purista,pidä liskoaivoja valmiustilassa,se ei ole oikeaa ja todellista.Kun tunne ei tunnu kipuna, se ei nälkäänsä huutaville traumoille ole tarpeeksi.

Tyttäreni, tuo äitiään moninverroin viisaampi,tokaisi näihin pohdintoihin,että kai se on outoa kun toinen ei ole juoppo eikä narsisti tai muuten saavuttamaton vaan läsnä kokonaisena ihmisenä. On se.

Olen ahminut itsensäkehittämisoppaita niin että tiedostan tunnelukkoni. Niin,että voisin ryhtyä terapeutiksi muille- mutten itselleni.

Miten,oi miten tämä kasvu voikaan olla niin haastavaa!

Sellaista tähän päivään. Älkää paleltuko pakkaseen.

Pohtiva Pyllie

Rakkaus on ruma sana

Niin kauan on siitä kun kirjoitin.

Ilmeisesti vaaditaan suuri suru, ennen kuin kanteleellani on tarjota sävelmä.

Seison jälleen peilin edessä. Tarkastelen ikääntyvän naisen uurteita, tyhjiä ja väsyneitä silmiä. Olen tänäänkin ajautunut selkä seinää vasten, tavannut itsessäni sen hylätyn lapsen, sen joka sukeltaa aina suoraan syvään päätyyn ja joka siellä aikansa rämmittyään hädintuskin enää pääsee pinnalle.

Rakkaus on se joka upottaa. Se jokakertainen yllätys kun vesi onkin kylmää, mustaa ja kyyneleistä suolaantunut. Kun olet voimaton itseäsi suurempien voimien edessä ja tiedostat että paluuta ei ole vaan olet jälleen tässä ”junassa”.

Minussa asuu alkoholistin tuoksu. Sellaiset ihmiset kokevat minut hyväksi. Ja minä kerään niitä siksi, että rakastan rakastaa haavoittuneita, kylmiä ja etäisiä ihmisiä. Näitä, jotka alussa ovat enemmän liki kuin kukaan muu. Joiden kanssa tunne on elämää suurempi, kuin koti. Jotka hurmaantuvat, hehkuvat, ihmeellistä sielunvalon kajoa jo kaukaa. Kuin lamput yöperhosille.

Nämä samat ihmiset kulkevat ihollani kunnes medentuoksu haihtuu ja addiktio pääsee väliin. Se vanha visakinttu, joka kuiskuttelee vietellen korvaan, että olet oikeutettu ärsyyntymään toisen sanoitetuista tunteista, odotuksista. Että minä olen aina ollut sinua varten, minun kanssani katoaa hetkeksi koko katala maailma. Työstressi, vastuut, kivut ja kolotukset, mustimmat muistot. Vain minä ja hyvät kaverit, me sinua oikeasti ymmärrämme. Parisuhde taas, voi miten se onkaan paha paikka.

Siellä odottavat vaatimukset.

Alkoholistin kanssa elämä ei ole tasainen ja turvallinen polku. Se pakottaa sinut ovelasti hiipimään nurkissa, muuntumaan, haistelemaan ilmaa, vaikenemaan. Varjot ulottuvat sisään joka suunnasta. Hetket ja tunnelmat muuttuvat kuin taikaiskusta ja sana rakkaus muuttaa muotoaan, tyhjenee, katkeroituu. Ja koko ajan, joka ikinen minuutti, sitä pelkää. Hylkäämistä. Sitä, että joutuu hylkäämään.Itsensä- ja toisen.

Kuka muuttui ensin?

Pilkuhiljaa vain aamusuukot loppuivat, ilo ja nauru vaimenivat. Suunnittelu tulevasta päättyi ja me- sanan tilalle tuli lauseisiin yhä useammin sinä ja minä. Yhteinen aika typistyi minimiin, kosketukset ja halaukset, silmiin katsominen.. jonnekin vain, työntyvät arjen tieltä. Luottamus tulevaan lähti sinne mistä yksinäisyys palasi.

Ja silti, koko ajan, lapsi minussa kirkui kovempaa: se katoaa taas. Se ihminen.

Aikuinen minä puhui. Molempien puolesta. Se on ainoa supervoimani, opittu. Ja toinen, löysi luvan ahdistua ja paeta. Halata vanhaa ystäväänsä.

Alkoholisti sallii itselleen valtavasti oikeuksia. Toiselta odotetaan täysin ehdotonta ja rajatonta hyväksyntää.

Pahimpia henkisen väkivallan muotoja on se, että ottaa oikeuden vaieta. Mykistyä. Käyttää käännetyn selkänsä suunnatonta valtaa. Ja samalla vie toiselta oikeuden tulla kuulluksi, hyväksytyksi.

Se on helvetillisen kiero leikki. Kukaan ei tiedä milloin se alkaa, yhtäkkiä vain alun puhe on katkennut ja välissä roikkuu pyhien pyrkimysten riippusillan pätkiä. Kumpikaan ei ulotu omilta kielekkeiltään sitä korjaamaan, varsinkaan kun toinen jo sen ylitti ja toinen vain koettaa huudella perään omalta puoleltaan. Tahto ei enää ole yhteinen.

Minä opin tänään jälleen yhden asian sanoiksi saakka: en halua enää sairastaa alkoholistin läheisyyttä. Minun valintani on rakkaus. Joskus suurin rakkaus pakottaa lähtemään jotta toinen voi kuunnella kumpi hänen sisällään puhuu. Pullonhenki vai rakkaus. Minä olen aina lähtenyt. Kun ei ole ollut voimia jäädä, on ollut pakko.

Tänään niin surullinen, elämänväsynyt Pyllie

Hyvin pidetty nainen

Viime yönä näin pitkästä aikaa painajaista.

Havahduin unesta, joka tuntui raskaalta ja päättymättömältä. Sävyt olivat yhtä synkkiä kuin miltä arkeni pahimmillaan tuntui vielä muutama vuosi sitten. Aivan kuin niissä päivissä olisi silloin soinut koko ajan taustalla raskas tunnelmamusiikki, vaihtuen välillä kauhuelokuvien dramaattiseen jylinään hetkeä ennen pelottavinta kohtausta. Draamaa, sitä riitti silloin. Juonenkäänteitä joita ei jälkikäteen osaa edes ajatella mahdollisiksi. Jatkuvaa epävarmuutta siitä mikä on totta ja mikä tarua.

Huojentuneena istuin sängyn laidalla kunnes alitajunta päästi hitaasti irti unimaailmasta ja palasin takaisin tähän todellisuuteen. Katselin kevätauringon seinillä leikkiviä säteitä kuin odottaen niiden myös valaisevan mieleni ennen kuin lähtisin liikkeelle päivääni.

Unessa oli mies ja alistunut, kasvoton nainen.

Mies lämmitti valkeaa ammetta ja käski naisen kiivetä veteen. Veden tuli olla lämmintä, jotta kipu ei heti aiheuttaisi reaktiota vaan valheellisen turvallisuuden tunteen. Sitten hän alkoi viillellä naista ympäri tämän alastonta kehoa terävällä puukolla. Ensin pintaa vain hieman raapaisten, sitten yhä syvempiä haavoja vuollen.Nainen ei sanonut sanaakaan. Lopulta hän vain vuosi kuiviin.

Muistan tämän näyn yhteydessä miettineeni miksei tuo nainen lähde. Miksei hän estele. Tai edes valita, vastustele Ja miten miehen omahyväinen ilme kuvastaa täydellistä valtaa toiseen ihmiseen.

Narsismi. Yhden rikkinäisen ihmisen tunnelukkojen tila johon koko lähipiiri tottuu kuin pikkuhiljaa kiristyvään hirttoköyteen. Yhden ihmisen show, valokiila, jossa supersankarin tähteydestä pitää huolen tarkoin valittu hovinarrien lauma. Lähimmät kovimpien vaatimusten kohteena.

Päiväni aikana unen merkitys pyöri mielessä useaan kertaan ja aloin jälleen miettiä ihmissuhteisiin liittyvää epätasapainoa. Tai ennemmin tasapainoa.Tai sitä, mistä ihminen voi edes tietää kummasta on kysymys jos on rakkaudennälässään ja omissa traumoissaan ansaan asetellut.

Olen ollut kauan se nainen, jota on saanut sivaltaa ja viillellä. Sanat, joilla minulle on puhuttu ovat muuttuneet yhä julmemmiksi, kylmemmiksi. Viiltäneet aluksi pienillä ”töksäytyksillä” ja huomauttelemisilla ja koventuneet käsittämättömiin julmuuksiin tai puhumattomuudella rankaisemiseen.

Pois pyrkiminen oli ponnetonta reuhtomista niin kauan kun itsepäisesti rakentelin päässäni onnellista loppua piittaamatta koko ajan kasvavasta arvottomuuden tunteestani. Vasta kun oivalsin alkaneeni heijastaa jo omalla persoonallisuudellani toisen vaatimuksia, tunnetiloja niin täydellisesti, että minussa ei ollut jäljellä kuin surullinen ja samalla sisältä koko ajan kasvavan vihainen naisen irvikuva, jäännös siitä kuka olin kun aikanaan astelin tuohon kuvioon.. Vasta kun kumppanini viimeisen kerran jäi kiinni valheistaan ja syytti niistä tapansa mukaan taas minua, jotain jota olin jälleen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä, tai ollut tai ollut olematta, ymmärsin hypätä kelkasta.

Tänä päivänä olen kiitollinen siitä, että kävin läpi tuon suhteen. Sen aikana opin lopulta yhden elämäni tärkeimmistä läksyistä: sen, mitä en ihmissuhteelta enää milloinkaan halua.

Mutta meni myös pitkään ennen kuin minulle valkeni mitä se sitten on mitä haluan.

Viimeksi kirjoitin deittimaailmassa sohlaamisesta.

Huomasin kyllä miten helppoa minulle oli ajautua tutunoloisiin suhdeviritelmiin ja hakea ihmisistä uudestaan juuri niitä piirteitä joita samalla itselleen hoki pakenevansa. Ainoastaan siksi että ei edes tiennyt millaista kohtelua toisen pitäisi tarjota, mitä puhua tai millaisia arvoja osoittaa elämässään

Juuri kun päätin etten enää edes yritä, houkutellessani edelleen rikki ollessani juuri näitä henkisiä ylikonttaajia, kohtasin ihmisen joka tuntui siltä kuin olisin tullut sieluani myöten kotiin. Levolliselta.

Se ”jännitys” jota olin tottunut pitämään osoituksena kemiasta, mutta joka olikin kuuntelematta jäänyt intuitiivinen kehoitus paeta, oli poissa.

Sen sijaan lämmin turvallisuuden tuntu, rentous, sanoittamaton helppous ja vahva ymmärrys luottamuksen mahdollisuudesta pysäyttivät minut tämän ihmisen äärelle. Minua hämmästytti miten joku osaa olla läsnä intiimisti, silmiin katsoen.

Ja kyllä, minä ansaitsen tämän. Saan olla oma itseni, ilman nöyristelyä, palvelemista,. Voin elää vihdoinkin ilman toisen käytöstä, eleitä, sanojen merkityksiä alati haistelematta ja pelkäämättä, jatkuvasti kasvavien vaatimuksien täyttämistä.

Ja niin minusta lopulta tuli hyvin pidetty nainen, jonka nimettömässä kiiltelee nyt lupaus yhteisestä tulevaisuudesta. Onnellisen lopun rakentamista yhdessä.

Siihen vaadittiin vain ehjä mies, joka osaa rakastaa. Mies, jolta ei tarvitse ansaita hyvää kohtelua.

Ja päätös arvostaa itseään.

Ihanaa kevättä kaikille,

Pyllie

Rakastan,rakastan…

Pitkästä aikaa sydämen painolasti ajaa purkamaan ajatuksia näin blogin kautta.

Liekö kyse myös hyvin erikoisen vuoden tilinpäätöksen tarpeesta, mene sitten ja tiedä.

Lopulta tämä ei taaskaan ole ainoastaan minun tunneskaalani, josta puhun, sillä niin monen (nais)ihmisen kanssa on asiaa pyöritelty pitkissä surunsävyttämissä keskusteluissa.

Ihmissuhteista, niistä tietenkin,on kysymys.

Siitä miten päädytään tässä vaiheessa elämänkaarta kierrätyslaariin ja sieltä uutta sydämen kotikoloa, rakkaudentäyteistä suuntaa elämän ehtooseen etsimään. Ja siitä,miten käsittämättömän vaikeaa se onkaan, loksahtaa kohdalleen toisen ihmisen kanssa. Huolimatta siitä, että kuvittelisi järjen jo olevan jonniinsortin valo nuoruuden ja tyhmyyden tunnemyrskyistä selvinneenä.

Vaan eipä taida tässä asiassa olla vieläkään viisaus se, joka asuu meissä. Kun luulee tietävänsä mitä kaipaa,elämä yhä uudelleen yllättää.

Deittimaailmassa runsaudenpula on loppumaton jono kasvoja, mielikuvia joita toisillemme ruokimme. Kun puhutaan vieraan ihmisen kasvokuvan innostamana haaveista, se molempien totuus on suurimmassa osassa tapauksista yhtä kaukana toisistaan kuin huonossa, päätepisteeseen ajautuneessa suhteessa kahden ihmisen välillä vallitseva henkinen etäisyys.

Kerro itsestäsi. Kuka olet. Millainen olet. Mitä teet. Mitä kaipaat.

Kuka minä lopulta olen katselemaan itseäni ulkopuolelta niillä silmillä, joilla toinen minut näkisi? Joilla haluaisin minut nähtävän? Tunnustelemaan ja kuvailemaan minussa niitä piirteitä, jotka pitkässä juoksussa toinen rakastaisi arjessa- tai inhoaisi? Mikä minussa olisi juuri sinulle hauskaa, mikä toisi lisäarvoa juuri sinun elämääsi? Mitä et voisi sietää? Mitä juuri yhtä asiaa minussa arvostaisit niin, että se toinen, ärsyttävä, muuttuisi vähäpätöiseksi?

Jos sanon,että olen suora, kestäisitkö sitä todella, alusta alkaen vai pitäisikö minun hillitä pahan mielen näyttämistä, suurten tunteiden paloa tai kipinöintiä vitutusaamuina alkumetreillä, jotta tottuisit pikkuhiljaa ensin niihin loivempiin osiin minussa. Sillä se on jo ymmärretty, että tyynen veden pintaa ei treffimaailmassa saa rikkoa. Pitää olla kaikin puolin sopiva ja harmoninen.

Aika moni ihminen sanoo karttavansa draamaa. Ihan vain siksi,että entisessä elämässään ja parisuhteessaan on käynyt ne hankalat ristiriidat läpi eron pisteeseen saakka. Mitä odotuksia se siis tuo kun etsitään uutta kumppanuutta? Suurimmassa osassa aivan käsittämättömän toiseen ihmiseen suunnatun ”helppouden” vaatimuksen.

Sen,että toisen ihmisen kanssa ollaan valmiita kokemaan vain kaikki hyvä, luksus,sujuvuus ja kivat jutut. Sen, että yhteenkasvun kipuilu, menneiden virheiden ja eletyn elämän luurankojen kolina olisi muka jotenkin poissuljettavissa. Ikävä kyllä niin homma ei toimi,ei etene ensimmäisiä liikennevaloja pidemmälle.

Rakennat elämässä mitä tahansa, se mitä tilaa ja mitä toimitetaan eivät vain kaikilta osin voi kohdata saumattomasti. Varsinkaan kun on kyseessä ihmissuhde johon vaikuttavat kahden ihmisen kokemukset,arvot,asenteet,tunnelukot. Ja jotta siitä tulisi millään tavalla merkityksellistä tai jatkuvaa toisesta on nimenomaan nähtävä ne nurkkien hämärät lokerot: se, miten minun heikkouteni heijastuvat toisesta.

Olen ihastunut monta kertaa kuluneen vuoden aikana. Pintapuolisesti. Puhunut ja koettanut kuunnella herkällä korvalla uutta ihmistä. Olisiko tässä minun tulevaisuuteni. Vahva, hyvä ja levollinen pohja johon lähteä rakentamaan. Kiivas, silti sopua hakeva, rehellinen ja suoraselkäinen.

Kun kaikki on kuulostanut hyvältä, on tullut hetki tavata. Siinä vaiheessa olen todennut,että voi herramunvereni miten ollaankin voitu puhua täysin eri todellisuudesta. Tuo epäonnistunut kahden ihmisen eri maailmankuvan seinääntörmäys on tuntunut joka kerran lähinnä iskulta palleaan. Sitä jää haukkomaan henkeään pitkäksi aikaa. Kaikkein suurin suru on ollut ymmärtää, että deittimaailmassa suurin osa on konkreettisesti vailla kertakäyttöisyyttä. Kokemuksia, pitkien ja kylmäksi muuttuneiden suhteidensa päättymisen jälkeen.

Se,että oikeastaan pysyvyyttä ei enää ole on ihan kamalaa vanhan naisen hyväksyä.

Vain hetkiä ihmiset etsivät: täydellisiä ihmisvartaloita,kasvoja,hymyjä,tunnelmia.

Hassua, noista sakkokierroksista, kohtaamisista jotka ovat päätyneet iholle, en muista mitään jälkeenpäin. Vain sen tyhjäksi jääneen tunnetilan, valtavan pettymyksen siitä,miten edeltävä ihmisyyteen ihastuminen on ajautunut umpikujaan. Ja sen oman naiiviuuden, itsesyytökset.

Olla aikuinen. Tehdä viisaita valintoja. Olla järkevä. Maltillinen. Höpötystä. Tunnetasolla ihminen on ikänsä lapsi. Se tarkoittaa myös sitä, ainakin omasta vinkkelistäni, että minuun ihan oikeasti sattuu tunnetasolla jos tulen loukatuksi, huonosti kohdelluksi,pettyneeksi. Koen surua,ikävää,epäonnistumista. Katkeruutta en,sillä olen itse ollut osallinen ja suostunut uskomaan vaaleanpunaiseen unelmaan onnesta.

Tänään olen miettinyt surujen pohtimisen läpi asiaa niin,että kaikki ne raskaimmatkin kivet, joita vääriä ihmisiä kohdatessani käännän, muodostavat ehkä pikkuhiljaa oikealle ihmiselle polun kulkea luokseni, perille, kotiin.

Muuhun en usko enää tässä hurmospuheiden maailmassa kuin siihen.

Pitäkää itsestämme ja sydämestänne huolta tässä myräkässä. Ansaitsette vain aitoja asioita.

Kaikkea hyvää alkavaan uuteen vuoteen ❤️

Pyllie

Surulle sanat

Ikävällä on monet kasvot. Monet omat hetkensä ja tilansa.

Joskus se tulee ohimennen kuin aaltoina kesken päivän, pysähdyksinä, välähdyksinä, joille ei löydä nimeä.

Tai se kohtaa minut yöllä tunteena siitä, että kätesi  on ympärilläni. Eikä se ole.

Puhumisen tarpeena, asioista, jotka eivät muita ole koskettaneet.

Tilanteina, joissa mietin miten olisit reagoinut. Mitä olisit sanonut. Tai mitä olisin ajatellut sinun juuri sillä hetkellä ajattelevan. Sillä jotain minä sinusta jo tunsin ja tiesin.

Sanoit joskus, kirjoita meistä.

Minä ihmettelin. Miten voisi kertoa vasta alussa olevasta matkasta, orastavasta olosta, siitä, että jotain suurta on liikkumassa, mutta jolle ei voi antaa vielä nimeä. Kunnes ymmärsin, että se oli sinun tapasi toivoa tulevasi elämässä uudestaan merkitykselliseksi. Tärkeäksi..Tapasi nousta pikkuhiljaa ylös jostain, johon olit vajonnut. Ja että ei siinä ollut lopulta kysymys minusta. Olin välikäsi, puhekanava, sanoittaja.Tärkeä mutten merkityksellinen. Saati korvaamaton.Tai niin ainakin luulin. Tunteille et antanut sanoja. Pyysit vain odottamaan.

Kahden ihmisen ihot voivat olla kuin samaa nahkaa. Rytmi yhteinen, lämmöt tasoittaa toisensa.

Mutta se ei riitä.

Ei edes aikuisen ihmisen äly tai hyvinä päivinä puhumisen taito auta jos puuttuu tunne siitä, että ilman tuota ihmistä en halua odottaa huomista, tulevaa, vanhuutta. Että ilman juuri tuota ihmistä kaikkine heikkouksineen  eivät unelmat synny todeksi. Ilman tuota epätäydellisyydessään minulle täydellistä en jaksa kohdata elämän haasteita, jaksa kamppailla. Tai jaksan, mutta en halua. Olen valinnut sinut- en siksi että tulit vastaan tielläni, vaan siksi että meidän oli määrä vihdoin tässä elämässä juuri nyt löytää toisemme, kohdata. 

Jos riidassa ei ole se puhtain, syvin rakkaus läsnä, sanat pystyvät vanhaan tuttuun pakenevaan kylmyyteen, jolla syttymässä oleva roihu sammuu. Ja jonka taakse on helpompi suojautua kuin että sanoisi :”Pysyn tässä vaikka juuri nyt vihaan tätä mustaa pilveä välissämme ja epävarmuutta siitä voinko luottaa sinuun ja siihen, että et jätä minua yksin. ” 

Niin. Minulla on valtava ikävä jokainen päivä niitä asioita sinussa, jotka päästivät minut lähelle sitä tunnetta, jota olen kaivannut. Turvallisuutta, jatkuvuutta, ikuisuutta.

Sitä yhteistä arkea, kamppailumieltä ja pilkahdusta toistemme katseissa muiden yli. Ja avainta lukkoon, sitä, joka minussa jotain pysyvästi avasi

-surullinen Pyllie-

 

Osumatarkkuus tappava

Tarkastelen aikaa taaksepäin kuin sumentunutta kellotaulua.

Mikään, ei mikään, käy järkeen.

Vuodet ovat vierineet kuin huomaamatta ja minä pohdin sitä, missä vaiheessa päädyin tilaan, jossa hukkasin voimani, jolla aina olen leveillyt. Minä, vahva ja itsenäinen nainen.

Olen aina ollut ahne rakkaudessa.

Suurten tunteiden kentät ovat olleet minua varten. Olen rynnännyt, kiirehtinyt ja ollut tietävinäni, että jokainen kohdalle osunut rakkaudentunteita minussa herättävä ihminen on yhtälailla juuri minua varten. Siitä on tullut normaali tila, olla nälkäinen koko ajan. Ja heittää joka kerran syrjään kriittisyys, maltti ja ennen kaikkea omanarvon tunto.  Minua on saanut nimitellä, paiskia, lyödä (henkisesti), kuluttaa ja käyttää. Sillä: ” Kaikki se kestää, kaikki se kärsii. ”

Ja paskat.

Jokainen suhteistani on toiminut karman peilinä itselleni.

Se heijastus, joka niissä on minua kohdannut, on aina lopulta ollut sama pieni tyttö sisälläni. Se, joka tuntee itsensä pohjimmiltaan arvottomaksi ja kelpaamattomaksi, alati irralliseksi.

On helppo heittäytyä itseään vahvemmalta vaikuttavan ihmisen kelkkaan ja ajatella, että oi sinä suuri, kanna meitä eteenpäin. Mutta entäs jos vasta kuohuissa osoittautuu, että ohjurisi onkin yhtä lailla rikki ja eksynyt omiin traumoihinsa. Kummasta silloin tuleekaan se pelastusrengas ja kumpi painetaan pinnan alle?

Niin. Jonkilaisesta unesta olen herännyt.

Se kävi sattumalta, ikäänkuin vahingossa. Astuin sen rajan yli, jota kohti minua oli  työnnetty-  ja vihreän ruohon sijaan päädyinkin miinakentälle.

Räjäytin auki sellaiset haavat ja padot, ettei osumista ja syntyvistä sirpaleista tullut loppua.

Savun hälvettyä taistelukentällä makasi kaksi itsensä tyhjäksi huutanutta ja itkenyttä ihmisrauniota katsellen tyhjin silmin toisiaan. Ja rakkaus, jollaiseksi olimme sitä vuosikaudet nimittäneet, mutta jota se tuskin lopulta oli ollut. Niin se, tarpeiden ja riippuvuuksien kudelma. Se oli kadonnut taivaan tuuliin.

Näin käy niin monelle.

Sanat, jotka lapsen sinussa pitäisi osata sanoa aikuisen tavoin, tulevat pahan olon riitaisiksi ja ylpeiksi aseiksi. Lopulta et enää tunnista omaa ääntäsi.

Olen viime aikoina kuunnellut yhä useammin Apulantaa. Vaikka minuakin on monilla sanoilla siunattu, on asioita, joita joku on sanonut jo minua paremmin.

 

”.. Kumpikin toistaan paremmin,

tiesi jokaisen valheen.

Kumarrettiin kuvaa peilissä.

Pahempi toistaan kumpikin on

Ja kuinka ne tappaa toisiaan

Sokeina toistaa lausetta samaa

Kuinka ne on tässä oikeessa

Rumempi toistaan kumpikin teko

Eikä niitä tekemättömiksi saa

Eikä ne huomaa kumpikin on

Vain pahempi toistaan

Varmoina voimasta ja niin helvetin ylpeet

ilmeet kasvoilla me kaaduttiin…”

 

” Kuningas ilman valtikkaa kuin on

kuningatarkin

Vielä kumartavat peileilleen..”

 

Mitään tähän lisäämättä, mitään pois ottamatta.

Elämä jatkuu kysymättä lupaa.

 

Vuosikymmen on vaihtunut uuteen.

 

-Pyllie-

Niiiiiiin kypsä

Oi.

Tänään löysin itseni konkreettisesti asioiden alkulähteiltä.

Eturauhaselle ja vanhalle miehelle tuoksuvan vessanpöntön posliinijalkaa kuuraamasta.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin panetella miehen ikääntymistä, ehei. Tämä olkoon metafora siitä, että tässä talossa asuu vanhenevia ihmisiä. Niin mies, kuin nainen. Ja aivan yhtä lailla minun ”eturauhaseni” on laskusuunnassa. Tuoksun omassa nenässäni vanhalle naiselle, joka aamu. Ja juttuni, nekin jo kuulostavat vanhan naisen höpinöille.

Kun olin kolmekymppinen, heräsin päiviin niinkuin niihin nyt siinä vaiheessa herätään. Avasin silmät.  käynnistyin. Katse kirkastui aamutuntien aikana ja kohdistui päivän varrelle varattuihin agendoihin.

Nyt herääminen tarkoittaa jonkinsortin kohmeloa. Oloja. Niiden tunnustelemista.Nuorempana ei ollut noita ”oloja” tarvetta kuunnella, sillä eihän niiden olemassaolosta edes tiennyt. Jossain vaiheessa ne vain saapuivat, salakavalasti. Hiipien.

Kun niitä ryhtyy satelemaan eri puolille kehoa, uusia tuntemuksia, sitä jokaisen kohdalla etsii googlesta oireitaan ja miettii mikä on se tauti, joka tekee tuloaan. (Tässä suhteessa ei ole omena ilmeisesti puusta kauas pudonnut, isäni oli omien diagnoosiensa mestari. Siihen asti kunnes lääkitsi itsensä hengiltä.) Ja sitten kun siellä olisikin jokin oikea vaiva, olisin juuri niitä, jotka pitää viedä väkisin lääkäriin. En tiedä miksi tätä itsepintaisuuden oireyhtymää kutsutaan. Pitää googlettaa sillekin nimi.

Ajassa tulee vastaan sen loppuminen.

Niin (liian) moni ystäväni on tämän vuoden aikana saanut diagnoosin, jonka myötä elämälle käynnistyy aivan uudenlainen kello. En tiedä siitä muuta kuin mitä minulle kerrotaan, mutta mielikuvitukseni ja intuitioni poimii näistä ihmisistä niin monenlaisia tunnetiloja, että voin vain kuvitella miten tämä hetki ja sen arvo muuttuu korvaamattomaksi.

Vanhin poikani etsii diagnoosia omiin terveysongelmiinsa ja joka päivä tunnen suurta avuttomuutta siitä, etten pysty auttamaan. Rakkaan oman lapsen sairastaminen tuo uniini valtavasti suodatettavaa. Melkein pelkään nukahtamista, sillä pääni pystyy kieltämään itseltään päivisin nuo pelot, mutta yöllä putoilen parvekkeelta ja kallionkielekkeeltä, juoksen pakoon karhuja ja demoneja. Siellä ne pelot ja huolentunteet karkaavat alitajunnasta ja muuttuvat mustiksi uniksi.

Minusta tuli mummo 7 kk sitten.

Upea, ihana, kaunis aurinkoinen tyttövauva tuli ja pisti koko perheemme maailmakirjat ihan uuteen järjestykseen. Uuden  arvonimen myötä annoin itselleni luvan ryhtyä kasvamaan vanhaksi.

Vaikka menneisyydestä kantautuu silloin tällöin nuoruuden haikuja, niin en kaipaa taaksepäin. Kaikenkaikkiaan matka on ollut ihan liian raskas ja hikinen näihin päiviin, joten on uskomattoman hienoa ryhtyä armolliseksi itselleen.

Olen nykyään mielestäni aika läskimahainen, isoperseinen,tukkijalkainen- ja ryppyinen. Mutta niin ovat muutkin, ikätoverini. Meihin ei purisi mikään botoxi- ei ainakaan sellainen jota ei olisi testattu ulkoavaruudessa. Sitäpaitsi en edes tunne sellaisia ihmisiä, joilla olisi varaa käyttää rahansa ajan hammasta vastaan taistelemiseen. Minun arvomaailmani ihmisillä on parempiakin sotia käytäväksi kuin ryhtyä tappelemaan tuulimyllyjä vastaan. Joskus kuulin mahtavan viisauden: ” Kauneus on vika, jonka aika korjaa meissä kaikissa.”

Nyt olisi tosin aika jossa voisimme hemmotella itseämme. Tai tarkemmin sanoen: aika jossa meidän pitäisi. Ikävä kyllä lähes kaikki ystävistäni, varsinkin ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat, ovat persaukisia.

Tunnen legioonallisen ihmisiä- varsinkin naisia- joiden elämässä hullu työnteko/yrittäjähenkisyys  ja taloudellinen kannattavuus eivät vain kohtaa. Tämä omanlaisensa ihmisrotu on varustettu benjihyppääjän riskinottokyvyllä, mutta yhtälailla asenteella, että ottakaa vaan muut ensin ne ilmaiset ämpärit, minä kyllä voin odottaa omaa vuoroani. Ja se on perkeleellinen yhtälö. Pitäisi olla tosi kova. Tosi vahva. Tosi nopea katkaisemaan siivet huonoilta ja kannattamattomilta ideoilta. Sillä vaikka ne ovat juuri niitä, jotka tuottavat eniten iloa ja tunnetäyttymystä, ne yleensä ovat ne joissa palaa punainen varotusvalo, että ”ei kannata,ei kannata, tänne menevät kaikki rahat tai ainakaan ei täältä ole odotettavissa bonuksia saati eläkekertymiä”.

Persaukisuus ei ihan oikeasti ole oma valinta. Se on yhtälö, summa summarum. Siihen kuljetaan monen tien kautta. Monimutkaiset ihmiset on rakennettu siten, että he haluavat tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kehrätä osaamisestaan ja omista ominaisuuksistaan mukavantuntuisen vyyhdin. Sitä sanotaan itsensä toteuttamiseksi. Joka siis olisi aivan huippua jos ensin olisi se IT-alan yritysjätti myydä miljoonavoitolla alta pois ja ryhtyä sitten toteutumaan. Toisinpäin suoritettuna ollaankin sitten kusessa.

Yrittäjäluonteet ovat usein taiteellisia ja luovia, katselevat taivaanrantaan ja elävät visioissaan. Miten meihin sopivat muka numerot, aikataulut, täsmällisyyden hyve ja tuntirytmi. Eivät kertakaikkiaan millään. Me kun olemme niitä, jotka kaadumme lampaiden ja nautojen alle valvottuamme satajaviisituntia peräkkäin. Niitä, jotka törmäävät burnouttiin kuin yllätysvieraaseen vaikka olemme hoitaneet sitä muissa nojapuun tavoin. Meidän automme ovat ne, jotka laukeavat katsastukseen viedessä koska olemme satsanneet viimeisen satasen lapsemme tarpeisiin. Sillä meistä nyt vain on normaalia, että juostaan eteenpäin vielä silloinkin kun happi ei kulje. Silloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Kun aina joutuu saavuttamaan.

Eiköhän yritetä chillata vähän. Kellon viisarit eivät armahda meitä yhtään sen enempää kuin niitä, jotka kulkevat suorempaa reittiä. Itsensä ääreen olisi syytä useammin pysähtyä.

Niin näitä kaikkia mietin tänään.

Juuri nyt kun kylmä kahvi on juotu ja takatalvesta tuli puutarhatöiden stoppi, lähetän lämpimiä ajatuksia niille ystäville, joilla tänään on niille suurin tarve. Olette tietämättänne lähelläni.

-Pyllie-

PS. Säälin kyllä joskus miestä, sitä joka tuossa rinnalla vahenee. Se on tottunut pinnallisempiin arvoihin ja sillä pitäisi mielestään olla rahaa ostaa vähintään 20 vuotta nuorempi pimatsu omaishoitajan pestiin. Nyt sen on toistaiseksi ollut tyytyminen tähän versioon, joka pitää vielä pahaa ääntä ja kolinaa. Mutta joka siellä eturauhaselle ja vanhalle naiselle tuoksuvassa vessassa ei itke kynsinauhojensa vaurioita vaan heitttää Tolut kehiin ja raapii mitä raapia pitää. Vaikka munat.

 

Elämän kiitolaukka

Kello on viittä vaille pimeys.

Katsoin aamulla säätiedotusta ja samalla vilkaisin auringon tämänhetkistä viipyvyyttä maisemassa. Sivustolla kerrottiin sen laskevan kello 15.20. Tähtäsin hoitavani päivän ulkotyöt siihen mennessä. Inhoan otsalampun kajossa rymyämistä. Ikänäköni, hämäränäköni – ulkonäöstä puhumattakaan- ovat kaikki jo siinä pisteessä, että porkkanansyönti ei niihin auta, joten kaikki alkaen sadesäässä tai lumisateessa autoilusta tähän otsalamppu valopäänä kulkemiseen saavat aikaan vuoristorataolon. Varsinkin tänään kun poden hammassärkyä.

Minun on varmaan jollakin tasolla nautittava kivusta. Näin olen päätellyt. Miksi aikuinen ihminen muuten perustelisi itselleen, ettei hakeudu hammaslääkäriin, gynelle eikä ylipäänsä mihinkään tonkimuksiin joista voisi olla helpostusta selviin särkytiloihin. Voi olla, että syynä ovat myös ne tilanteet, joissa hammaslääkäri juttelee sinulle koko toimenpiteen ajan ja kun suu täynnä mitä kummallisempaa kalustetta et oikein pysty osallistumaan keskusteluun, niin sitä jää vähän vaivaantunut olo. Ja siksi vetkuttelet uusintaa. Tai että gyne ripittää sinua liian pitkistä tutkimusväleistä etkä kehtaa sanoa, että no perkele tämä lysti maksaa joka ikinen kerta kolmesataa euroa ja kertyvässä laskupinossakin on jo tällä hetkellä ihan riittävästi syytä kuolemanpelkoon.

Tai niinkuin viimeksi: en saanut nukuttua. Pitkään aikaan. Tai sain. Mutta väärään aikaan vuorokaudesta. En öisin. Synnytin vuoroin täysikuuta, vuoroin murehdin maallisia asioita. Yhtäkaikki unenpuute alkoi kyllä vaatia veronsa.

Zombeilin siis päivät ja torkahtelin sohvalle. Kun ilta alkoi hiipiä kohti nukkumaanmenoaikaa, olin jo valmiiksi tukka pystyssä ja ylikierroksilla. Nuku siinä sitten.

Siskotyttöni ehdotti meditaatiota. Kuunneltuani muutamana iltana kaikki juutuubin rentoutusvideot, totesin  että ennemminkin tarvitsin meediota. Oli kammottavaa maata sängyssä pimeydessä ja kuunnella uppo-oudon ihmisen ääntä huhhahheipuhelimesta. Ehkä kamalinta olivat kuitenkin korvaan särähtävät kielioppivirheet. (Kertonee jotain todellisesta rentoutumiseni tasosta.) Varpaani eivät kyenneet ”hengittämään” eivätkä kasvolihakseni rentoutumaan takaraivoon putoamalla, (näin muutamia meditaatiokielen ”kukkasia” lainatakseni). Samoin kuvitelma soutuveneessä järvellä lillumisesta yhdistettynä kesäpäivän luontoääniin oli tuhoon tuomittu mielikuva. ”Taustamusiikissa” laineiden liplatus lähetti minut nopeasti vessaan ja kärpästen surina vei viimeisenkin mahdollisuuden uneenvaipumisesta. Se, joka on koettanut nukkua yhdenkään kärpäsen läsnäollessa, tietää mistä puhun.

Ajattelin lopulta, tämän kestettyä muutaman viikon ajan, että kai se on pakko mennä lääkäriin. Menin sitten. Terveyskeskukseen.

Istahdin kylälääkärimme tuoliin ja kerroin huoleni (kävin toki ensin paria päivää ennen verikokeissa). Kahden reseptin taktiikalla (omatoiminen verenpainemittaus viikkoa aikasemmin jonka mukaan alapaine koholla) minulle lyötiin viidessä minuutissa käteen verenpainelääkitys ja toiseen mielialakääkerespeti ”päivisin mielialojen tasoittamiseen, jotta tulisi sitten uni illalla”.

Voi herramunvereni. Katselin lääkäriä suu auki. Totesin kohteliaasti, että ei kiitos kummallekaan ”diagnoosille”.

Mielialojeni tasoittaminen voisi toki olla varsinkin isännän mielestä PMS- aallon aikaan avuksi, mutta siihen luullakseni tarvittaisiin lobotomia. Ja mielialat ovat osa minua. Ei niitä mihinkään tasoitella. Tässä vaiheessa lukijalle voin kertoa, että lääkärin kanssa keskustelimme hetken vaihevuosista. Hän kertoi, että ne ovat varmaan syynä tähän unettomuuteen ja että toki, voisihan sitä ottaa verikokeet hormonitasoista ja miettiä hormonilääkkeitä tarvittaessa mutta tämä oli hänen mielestään paljon näppärämpi ratkaisu. Näitä kuulemma käytetään vanhuksille tabletti per päivä, mutta minä voisin ottaa neljäsosan aamulla.

Vaihevuosiin mielialalääke. Ou beibi. Jossain on minusta aika iso dilemma. Ja se ei tällä kertaa ole minun päässäni vaan ennemminkin asiakkaan kuuntelemisessa ja lääkärin ”logiikassa”. Lähdin kotiin mietteliäänä. Miten ihmeessä tällaiselle diagnostiikalle ”pärjäävät” ne ihmiset, jotka ovat tottuneet elämään herrainpelossa ja joille lääkäreiden sana on laki. Siis käytännössä ne meidän kylän rollaattorimummot. Ilmanko ovat niin hyväntuulisia. Tai tuulettomia. Tuolla ne vyöryvät pitkin kyläraittia ja miettivät minne ovat menossa ja mistä tulossa, eikä jumakekka mielissä todellakaan ”tuule” mistään.

No. Arvatkaa millä ratkaisin ongelmani. Keksin oman meditaation. Kun menen nukkumaan, rapsuttelen isännän selkää niin pitkään että se alkaa tylsistyttää minua ja nukahdan. Ja jos pääni yrittää ajatella jotain, sanon sille, että hiljaa, ei ajatuksia kiitos.

Olen tällä metodilla nukkunut kohta kaksi viikkoa niinkuin normaalit ihmiset.

Tämän aiheen tiimoilta pitää kuitenkin vielä pohdiskella yhtä juttua.

Onko teidän elämänne kuin hevosen kiitolaukan kyydissä istumista?

Minun on.

Tiedättekö sen tunteen, että tavallaan on huippua kun antaa mennä vaan. Silmistä tihkuu vesi ja vaikka pelottaa niin perkeleesti ja mahanpohjassa kouraisee, se vapauden ja vauhdin tunne on uskomaton.

Tiedättekös sitten sen tunteen, kun siihen laukkaan et pystykään vaikuttamaan. Kun hevonen on riistäytynyt käsistä ja purrut kiinni kuolaimiinsa ja pyrkii viirapäänä metsää kohti, välillä pukitellen ja päätään viskoen ja tiedät tasan tarkkaan, että kohta sattuu leukaan ja kovasti ellet hyppää kyydistä- ja jos hyppäät, siinäkin käy huonosti.

No minun elämäni on aina ollut noiden kahden tunnetilan yhdistelmä.

Kamalasti kaikkea koko ajan. Osaan pystyt vaikuttamaan, osaan et.

Mitä vahemmaksi tulee, sitä enemmän miettii, että mitähän olisivat mahtaneet olla ne valinnat, jotka aikanaan olisi pitänyt tehdä, että voisi nyt elää pientä ja seesteistä elämää. Sellaista, jota voisi kiihdytellä ja jarrutella ihan omaan tahtiinsa ja jaksamisensa mukaan.

Ja että olisikohan nyt aika kokeilla sitä downshittausta.

Vaikka jo huomenna, aloittaisi.

Mukavaa marraskuuta siis möröt!

toivottaa Pyllie-täti, josta by the way tuli mummokin tämän syksyn aikana ja se se muuten on maailman ihanin virka ❤

PS. Kirjuuttelen siitäkin tuntemuksesta jahka ehdin.

Panettelua pakkaspäivään

Naamakirjan riemastuttavin, mutta samalla silmiä avaavin ja taatusti suorasukaisin ja rohkein ryhmä on legendaarinen sensuroimaton Naistenhuone. Se on kuin MeNaiset lehti risteytettynä RedTubeen- ja tätä kaikkea tarjoillaan reaaliajassa, vastarintaliikkeen underground-versiona.

Koska en suostu vielä piiiiitkään aikaan vaikenemaan minkään asian suhteen, vaan päinvastoin allekirjoittaneella on nyt vahvasti menossa se huruikä, jossa jo uskaltaa julkistaa mielipiteitään niistäkin aiheista, joissa suurin osa ikäluokkaani siveästi tai älykkäästi pitää suunsa supussa, niin toki kuulun innolla niihin ryhmiin, joissa moista raadollisuutta harrastetaan.

Mutta enemmän kuin tirkistelynhalu tai hippiaikoihin tissiliivien polttamiseen rinnastettu naiskapina, syyni lukea keskusteluketjuja on, että peilaan sitä kautta maailman nykytredenjä ja naisten käsitystä itsestään ja arvoistaan omiin mietteisiini. Niihin, jotka aika kirjavassa, kovassa ja samalla vuoristoratamaisessa elämässä ovat kertyneet tiivistettäväksi sanaan ”elämänkokemus”. Paino sanalla kokemus. Yhtään kiveä en ole jättänyt kääntämättä, yhtään mäntyä väistänyt ennenkuin otsa on sen runkoon osumaa ottanut.

Ryhmässä keskustelujen aloitukset vaihtelevat laidasta laitaan. Viikonloppuisin meno villiintyy kuin miesten kalastusaiheisissa ryhmissä iltaa kohden. Suurin osa aiheista pyörii kuitenkin naiseuden, naiskuvan ympärillä kuin puolukka- tiedätte missä ja miten.

Jo se kertoo jotain vertaistuen tarpeesta ja kaipuusta. Näennäisen rehvakkaasta tyylistä huolimatta. Tosin on sanottava, että ihailen nuorten naisten tapaa nostaa niin mirri kuin muutkin aiheet pöydälle sellaisella rohkeudella, että joskus jopa minä tunnen häveliäisyyttä. Ihmeissäni katselen selfiekuvaketjuja. Jos joskus puhuin leikilläni itä-Eurooppalaisesta naisrodusta peuranjalkoineen, niin Naistenhuoneessa nuoret kotimaiset naiset ovat nykyään ihan oikeasti lähestulkoon kaikki samannäköisiä kuin joku kukamikälie Amanda Harkimo. (Ja tämä kyseistä kaunotarta mollaamatta, hyvin on geenit kohdallaan.) Elovena-ajat ovat siis meilläkin lopullisesti takanapäin. Mutta entäs jos syntymäeväät eivät ole lähelläkään Harkimoitavissa? Edes täyteaineilla tai kulmien muotoilulla? Onko silloin jalostusarvo mennyttä?

”Olenko ainoa joka ajattelee näin?” Ja vielä syvemmin: ”Olenko normaali, kelpaanko tällaisena, miten muut tämän asian kokevat?”

Minulla on ollut aina ympärilläni valtava lauma omaa Naistenhuonetta. Ihan live-elämässä. Ja ollaan muuten puhuttu. Kaikesta. Asioiden oikeilla nimillä. Itketty ja puhuttu vaikka on hävettänyt niin perkeleesti välillä nostaa lauteille aiheita, jotka ovat itselle kipeitäkin.

Niinkuin vaikka seksi.

Tämän päivän someaiheena käsiteltiin em. ryhmässä orgasmeja.  Ja herramunvereni. Minä ja kaikki eri ikäiset ystäväni- jos tämän ketjun perusteella lähtisin arvioimaan- olemme yhteenvetona kaikki, koko elämämme ajan, olleet epänormaaleja.  Kun luulin, että meille on kantapään- tai no, ehkä jonkin muun elimen kautta- valjennut tässä vuosikymmenien sukupuoliaktiivisessa elämässä ja lastenteon välillä seuraavia asioita, niin perseelleen muuten meni. Hoitoa olisi tarvittu. Vaikka kai sitäkin ja niitäkin on saatu. Mutta vääränlaista. Ihan vääränlaista ja vääriin oireisiin.

Sillä: tiesittekö, että tämän päivän naiset ovat siinäkin suhteessa kehittyneet evoluutiossa. He saavat kymmeniä orkkuja.Tuosta vaan. Ihan sisäänhengittäessä jo. Ja niin iisiä se on, että useille jää jopa aikaa laskea niiden määrää siinä puuhatessa.

Ihan kiva. Saisinpa ottaa alusta tämän elämän.

Kun allekirjoittanut on nuorempana (vuosissa alle kolmekymppisenä) harrastanut seksiä, orgasmi on ollut tajunnanräjäyttävä ainoastaan siksi, että se on lähinnä ollut niin suuri ja odottamaton yllätys, että henki vähemmästäkin on salpautunut ja taju meinannut mennä. Ja sitten se onkin jo ollut ohi. Ei mitään ilotulituksia ja puolen tunnin pasuunansoittoa. Huvittavinta tai kauheinta on ollut se, että yleensä moiseen ihmeeseen vastapuolella ei ole ollut suurtakaan osuutta vaan kyseessä on ollut oma fiilis ja vuosien myötä kasvanut itsetunto ja ennenkaikkea itsetuntemus. En halua pelotella, mutta lyhyisiin suhteisiin pyrkivistä miehistä 90% on nimittäin sitä mieltä edelleen, että jokainen huolehtii omista orgasmeistaan. Suurempi todennäköisyys on saada osakseen ylikonttaava lastinheittäjä, jolle nainen ihmisenä tarpeineen ja toiveineen on laskiämpäriin verrattavissa, kuin nauttia molemminpuolisesti huomioonottavasta seksikokemuksesta. Ja voisin sanoa, että mitä suurempaa mekkalaa mies pitää taidoistaan, sitä varmempaa on, että paljon melua tyhjästä- sananlasku on lähempänä totuutta.

Voisi sanoa, että parhaat kokemukseni ovat olleet jollakin tasolla surkuhupaisan ponnekkaita rähmäkäpälöintejä, joista yhteisen mönkäänmenon tiimoilta onkin löytynyt välille inhimillisyys ja intiimiys ja siitä lähtenyt kasvamaan oikea ihmissuhde. Ja vasta sitten ollaan oltu tilassa, jossa ne orkut ovat pysyvämpiluonteisesti astuneet kehiin.

Seksuaalisuus on toki yksilöllinen asia. Mutta ennenkaikkea se ei ole suoritus. Se on tunnetila, jossa ihmiset asettuvat alttiiksi toisilleen sellaisena kuin ovat. Ja makuukamarista pitäisi aina lähteä kaksi (vähintään se kaksi :D) levollista ja hymyilevää ihmistä. Jos sieltä kenellekään tunnetilaksi jää häpeä, riittämättömyyden tunne, niin sen pitäisi olla voimakas herättäjä ja valintaperuste seuraavaa kokemusta varten.

Ainakin omalla empiirisellä kokemuspohjallani voin sanoa, että naisen eroottisin elin ovat todellakin edelleen ne aivot.

Me kaikki vanhenemme. Me olemme- sekä miehet että naiset- kauniita, rumia, lihavia, laihoja, täydellisiä ja vajaita yhtä aikaa. Vaikka meille luodaan mielikuvia täydellisestä suorituksesta, niin voin taata ja vannoa, että jokainen amatöörien harrastama sessio olisi kärpäsenä katosta katseltuna kuulkaa ihan kaikkea muuta. Se on hikeä, yhteensopimattomia palikoita ja juonenkäänteitä, ähinää ja puhinaa. Ja mitä enemmän vuosia kuluu ja ikää tulee, sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Ja sitä armollisemmin ihmisen pitää pyrkiä suhtautumaan itseensä. Ja vastapuoleen.

Jokin aika sitten luin muuten SM- sivustojen keskusteluita .

Ei, meillä ei ruoska heilu vaan ihan vaniljalla mennään, mutta jossain männä vuosina, parisuhteettomassa elämänvaiheessa minua lähestyi äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen, jolle tämä aihepiiri oli tärkeä. Vaihdoimme pitkään ajatuksia sen ja koko maailmanmenon tiimoilta. En osannut suhtautua ihmiseen ihmisenä vaan näin hänet koko ajan fetissin kautta ja ”karkasin” lopulta tökerösti käyttäytyen omaan tuttuun tunnemaailmaani, turvallisemmille vesille. Kotifilosofi- ja kirjoittajaminää jäi kuitenkin valtavasti kiinnostamaan miksi kyseinen suuntaus ylipäänsä kiinnostaa arkisia ihmisiä, noin ikäänkuin tuntevina ihmisinä.

Ryhdyin ajattelemaan, että aivan kuten yyberkummalliset lävistykset, itsensä viiltely ja kaikki todella ”överi” extremekokemusten kaipuu ihmisissä nykyisin, ehkä voikin olla jokin nykymenosta laajemmin kertova ilmiö.

Miten äärimmäisyyksiin on tänä päivänä ihmisen mentävä löytääkseen tunteita? Miten syvä on seksuaalisuus ja miten se liittyy äärikokemuksien etsimiseen? Tarvitseeko tämän päivän ihminen sittenkin enemmän kokemuspohjaista kohtaamista kuin arkisuutta, pysyvyyttä, kasvoja ja luottamusta? Kuka meitä ja meidän seksuaalisuuttamme tänä päivänä ohjaa? Onko joku Temptation Island- meininki heijastus siitä, miten vähän seksuaalisuudella on enää tekemistä rakkauden kanssa?

Todella, todella mielenkiintoista- mielelläni otan vastaan kertomuksia ja kokemuksia ja kommentteja tästä aiheesta.

Mukavaa pakkaspäivää, ja kyllä,

niistä orgasmijuhlista hitokseen kade. Nauttikaa!! 😀

Pyllie

 

 

 

 

 

Auringonnousu

Kun alkoholin vaikutus katoaa elämän kokonaisuudesta, pitäisi auringon nousta uuden ja puhtaan maiseman ylle. Ikävä kyllä niin ei käy.

Kaikkeen siihen, johon aiemmin liittyi juomaputkien tulo, olo tai ohimeno, jääkin nyt arkeen mustia aukkoja. Aukkoja, jotka pitäisi täyttää uudella sisällöllä. Aukkoja, joista alkaa menneisyyden ja sen seuraamusten selvittely.

Viina on vienyt elämäämme tavalla tai toisella jo kauan. Olen tullut rakastamaan alkoholistia ja hyväksynyt sen osaksi meidän suhdettamme. Krooniseksi sairaudeksi.

Ja sitten koitti selvä elämä. Parannuimmeko? Sillä alkoholismi sairastuttaa kaikki läheiset. Vaikka minä en juo, olen vuosien ajan katsellut toisen elämää samojen pullonpohjien läpi. Ei, en pakosta. Vaan rakkaudesta.

Nyt tulevatkin näyttämölle uudenlaiset roolijaot. Kaiut niistä ajoista kun toisella ei ollut vastuuta teoista heittelehtivät välissämme.

Humalatiloissa miehelle tulivat tunteet. Lapsekkaina, riehakkaina, suurina. Läheisriippuvaisuuttani opin nauttimaan miehen kuohuvista sanoista ja minuun takertumisesta. Juomaputkien aikana mies oli iloinen, lämmin ja rakkautta täysi. Pystyttiin käymään läpi vaikeitakin asioita. Viina hiljensi ahdistusta, joka tunteista puhumiseen liittyi. Kun selviäminen alkoi, mies lukkiutui haihtuva promille kerrallaan uudelleen. Tunsin häpeän kääntyvän jopa vihaksi minua kohtaan. Välillä toivoin, että mies joisi itsensä joka päivä hyväksi ja ihanaksi.

Nyt kun pullo on poissa, kohtaan joka päivä ihmisen, jolla ei ole enää tunteiden käsittelyyn apua nousuhengen hurmoksesta. Joka on kuin talvisodan traumatisoitunut veteraani. Sulkeutunut. Ahdistunut. Ja ahdistusta parisuhteessa lisää se, että minä olen aloittanut tahtomattani oman kapinani. Syytän menneistä väärinkäytöksistä. Siitä, että oli muita vaikka olin niin hyvä ja ihana ja läsnä, aina siinä vieressä. Siitä, että ei ollutkaan totta, että ei ollut luottamusta. Sillä sitäkin se tunteissa kahlaaminen juopolle tarkoitti: koko maailma oli siinä päähän pälkähtävässä ajatuksessa juuri nyt- jos en ollut minä, oli aina oltava joku jolle puhua suuria sanoja, saalistaa tai valloittaa.

En osaa päästää irti katkeruudesta ja kaunasta, sillä en tunne tätä ihmistä vielä. En tiedä onko hän aito ja todellinen. Olin aiemmin hyvä marttyyri ja hoidin. Minulle oltiin kiitollisia siitä, että jaksoin rinnalla. Jaksoin sietää. Kuka minä nyt olen? Jos kerran olen niin hyvä niin miksi en osaa antaa pysyvästi anteeksi, kun toinen ei sitä pyydä.

Meidän ongelmistamme suurin on, että syy juomiseen jäi hoitamatta. Pullo sulkeutui tahdonvoimalla. Mutta juomattomuus ja tahto eivät riitä paranemiseen. Meissä on edelleen sama sairaus.

Kävin vertaistukiryhmässä istumassa kun tunsin, että tukehdun tähän tilaan. Jälkipolttoihin. Katkeruuteeni.

Ihmiset siellä tiesivät mistä puhuin. Kun ajelin kotiinpäin niin mietin, että silti en tiedä miten tästä eteenpäin pitää jatkaa. Miksei kukaan voi antaa minulle vastausta:” Tee näin niin kaikki muuttu ehyeksi.”

On päiviä jolloin meissä asuu turvallinen ilo ja rauha. Mutta sitten tulee vastaan jokin kipeä muisto, etiäinen, sattuma, joka käynnistää saman sotatilan. Taistelemme asioiden ohi. Kyse on minusta. Kyse on sinusta.

Mies ei halua häpeältään käsitellä, ei selittää. On loukkaantunut epäilyistäni ja hyökkää kohti. Olenhan hullu, sekopää, sairaalloisen mustasukkainen.

Koetan saada ymmärrystä siitä, että kännisten kausien tapahtumista on seuraamuksia, jotka vaikuttavat minuun tänne saakka. Ehkä vuosien päähän. Että minullakin on oikeuteni loukatun sydämen vieroitusoireisiin. Että luottamus palautuu vain ajan kanssa- jos milloinkaan- mutta sen rakentaminen on yksi uusista vastuista, joka miehen pitäisi ottaa.  Niistä, jotka jäivät kantamatta huurteisissa valinnoissa. Niistä, joilla minua niin armottomasti ja piittaamattomasti loukattiin. Se ei riitä. Mies näkee vain oman puolensa. Tässä hetkessä alati syytetyn penkillä olemisen. Asiat pitäisi lakaista maton alle.

Kuka tietää miten asian yli noustaan? Vaatiiko se vaikenemisen? Loputtoman hyväksymisen?Armollisuuden itselleen? Ja toiselle?

Kuka tietää miten toimia?

Ollaanko tässä ikuisuus huutamassa ja itkemässä, mykkäkoulua pitämässä? Tulevatko tunteet ehjiksi milloinkaan? Nouseeko se saatanan aurinko enää!!?

-Ihan vähän vituttaa, Pyllie-