Niiiiiiin kypsä

Oi.

Tänään löysin itseni konkreettisesti asioiden alkulähteiltä.

Eturauhaselle ja vanhalle miehelle tuoksuvan vessanpöntön posliinijalkaa kuuraamasta.

Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin panetella miehen ikääntymistä, ehei. Tämä olkoon metafora siitä, että tässä talossa asuu vanhenevia ihmisiä. Niin mies, kuin nainen. Ja aivan yhtä lailla minun ”eturauhaseni” on laskusuunnassa. Tuoksun omassa nenässäni vanhalle naiselle, joka aamu. Ja juttuni, nekin jo kuulostavat vanhan naisen höpinöille.

Kun olin kolmekymppinen, heräsin päiviin niinkuin niihin nyt siinä vaiheessa herätään. Avasin silmät.  käynnistyin. Katse kirkastui aamutuntien aikana ja kohdistui päivän varrelle varattuihin agendoihin.

Nyt herääminen tarkoittaa jonkinsortin kohmeloa. Oloja. Niiden tunnustelemista.Nuorempana ei ollut noita ”oloja” tarvetta kuunnella, sillä eihän niiden olemassaolosta edes tiennyt. Jossain vaiheessa ne vain saapuivat, salakavalasti. Hiipien.

Kun niitä ryhtyy satelemaan eri puolille kehoa, uusia tuntemuksia, sitä jokaisen kohdalla etsii googlesta oireitaan ja miettii mikä on se tauti, joka tekee tuloaan. (Tässä suhteessa ei ole omena ilmeisesti puusta kauas pudonnut, isäni oli omien diagnoosiensa mestari. Siihen asti kunnes lääkitsi itsensä hengiltä.) Ja sitten kun siellä olisikin jokin oikea vaiva, olisin juuri niitä, jotka pitää viedä väkisin lääkäriin. En tiedä miksi tätä itsepintaisuuden oireyhtymää kutsutaan. Pitää googlettaa sillekin nimi.

Ajassa tulee vastaan sen loppuminen.

Niin (liian) moni ystäväni on tämän vuoden aikana saanut diagnoosin, jonka myötä elämälle käynnistyy aivan uudenlainen kello. En tiedä siitä muuta kuin mitä minulle kerrotaan, mutta mielikuvitukseni ja intuitioni poimii näistä ihmisistä niin monenlaisia tunnetiloja, että voin vain kuvitella miten tämä hetki ja sen arvo muuttuu korvaamattomaksi.

Vanhin poikani etsii diagnoosia omiin terveysongelmiinsa ja joka päivä tunnen suurta avuttomuutta siitä, etten pysty auttamaan. Rakkaan oman lapsen sairastaminen tuo uniini valtavasti suodatettavaa. Melkein pelkään nukahtamista, sillä pääni pystyy kieltämään itseltään päivisin nuo pelot, mutta yöllä putoilen parvekkeelta ja kallionkielekkeeltä, juoksen pakoon karhuja ja demoneja. Siellä ne pelot ja huolentunteet karkaavat alitajunnasta ja muuttuvat mustiksi uniksi.

Minusta tuli mummo 7 kk sitten.

Upea, ihana, kaunis aurinkoinen tyttövauva tuli ja pisti koko perheemme maailmakirjat ihan uuteen järjestykseen. Uuden  arvonimen myötä annoin itselleni luvan ryhtyä kasvamaan vanhaksi.

Vaikka menneisyydestä kantautuu silloin tällöin nuoruuden haikuja, niin en kaipaa taaksepäin. Kaikenkaikkiaan matka on ollut ihan liian raskas ja hikinen näihin päiviin, joten on uskomattoman hienoa ryhtyä armolliseksi itselleen.

Olen nykyään mielestäni aika läskimahainen, isoperseinen,tukkijalkainen- ja ryppyinen. Mutta niin ovat muutkin, ikätoverini. Meihin ei purisi mikään botoxi- ei ainakaan sellainen jota ei olisi testattu ulkoavaruudessa. Sitäpaitsi en edes tunne sellaisia ihmisiä, joilla olisi varaa käyttää rahansa ajan hammasta vastaan taistelemiseen. Minun arvomaailmani ihmisillä on parempiakin sotia käytäväksi kuin ryhtyä tappelemaan tuulimyllyjä vastaan. Joskus kuulin mahtavan viisauden: ” Kauneus on vika, jonka aika korjaa meissä kaikissa.”

Nyt olisi tosin aika jossa voisimme hemmotella itseämme. Tai tarkemmin sanoen: aika jossa meidän pitäisi. Ikävä kyllä lähes kaikki ystävistäni, varsinkin ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat, ovat persaukisia.

Tunnen legioonallisen ihmisiä- varsinkin naisia- joiden elämässä hullu työnteko/yrittäjähenkisyys  ja taloudellinen kannattavuus eivät vain kohtaa. Tämä omanlaisensa ihmisrotu on varustettu benjihyppääjän riskinottokyvyllä, mutta yhtälailla asenteella, että ottakaa vaan muut ensin ne ilmaiset ämpärit, minä kyllä voin odottaa omaa vuoroani. Ja se on perkeleellinen yhtälö. Pitäisi olla tosi kova. Tosi vahva. Tosi nopea katkaisemaan siivet huonoilta ja kannattamattomilta ideoilta. Sillä vaikka ne ovat juuri niitä, jotka tuottavat eniten iloa ja tunnetäyttymystä, ne yleensä ovat ne joissa palaa punainen varotusvalo, että ”ei kannata,ei kannata, tänne menevät kaikki rahat tai ainakaan ei täältä ole odotettavissa bonuksia saati eläkekertymiä”.

Persaukisuus ei ihan oikeasti ole oma valinta. Se on yhtälö, summa summarum. Siihen kuljetaan monen tien kautta. Monimutkaiset ihmiset on rakennettu siten, että he haluavat tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kehrätä osaamisestaan ja omista ominaisuuksistaan mukavantuntuisen vyyhdin. Sitä sanotaan itsensä toteuttamiseksi. Joka siis olisi aivan huippua jos ensin olisi se IT-alan yritysjätti myydä miljoonavoitolla alta pois ja ryhtyä sitten toteutumaan. Toisinpäin suoritettuna ollaankin sitten kusessa.

Yrittäjäluonteet ovat usein taiteellisia ja luovia, katselevat taivaanrantaan ja elävät visioissaan. Miten meihin sopivat muka numerot, aikataulut, täsmällisyyden hyve ja tuntirytmi. Eivät kertakaikkiaan millään. Me kun olemme niitä, jotka kaadumme lampaiden ja nautojen alle valvottuamme satajaviisituntia peräkkäin. Niitä, jotka törmäävät burnouttiin kuin yllätysvieraaseen vaikka olemme hoitaneet sitä muissa nojapuun tavoin. Meidän automme ovat ne, jotka laukeavat katsastukseen viedessä koska olemme satsanneet viimeisen satasen lapsemme tarpeisiin. Sillä meistä nyt vain on normaalia, että juostaan eteenpäin vielä silloinkin kun happi ei kulje. Silloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Kun aina joutuu saavuttamaan.

Eiköhän yritetä chillata vähän. Kellon viisarit eivät armahda meitä yhtään sen enempää kuin niitä, jotka kulkevat suorempaa reittiä. Itsensä ääreen olisi syytä useammin pysähtyä.

Niin näitä kaikkia mietin tänään.

Juuri nyt kun kylmä kahvi on juotu ja takatalvesta tuli puutarhatöiden stoppi, lähetän lämpimiä ajatuksia niille ystäville, joilla tänään on niille suurin tarve. Olette tietämättänne lähelläni.

-Pyllie-

PS. Säälin kyllä joskus miestä, sitä joka tuossa rinnalla vahenee. Se on tottunut pinnallisempiin arvoihin ja sillä pitäisi mielestään olla rahaa ostaa vähintään 20 vuotta nuorempi pimatsu omaishoitajan pestiin. Nyt sen on toistaiseksi ollut tyytyminen tähän versioon, joka pitää vielä pahaa ääntä ja kolinaa. Mutta joka siellä eturauhaselle ja vanhalle naiselle tuoksuvassa vessassa ei itke kynsinauhojensa vaurioita vaan heitttää Tolut kehiin ja raapii mitä raapia pitää. Vaikka munat.