Rakastan,rakastan…

Pitkästä aikaa sydämen painolasti ajaa purkamaan ajatuksia näin blogin kautta.

Liekö kyse myös hyvin erikoisen vuoden tilinpäätöksen tarpeesta, mene sitten ja tiedä.

Lopulta tämä ei taaskaan ole ainoastaan minun tunneskaalani, josta puhun, sillä niin monen (nais)ihmisen kanssa on asiaa pyöritelty pitkissä surunsävyttämissä keskusteluissa.

Ihmissuhteista, niistä tietenkin,on kysymys.

Siitä miten päädytään tässä vaiheessa elämänkaarta kierrätyslaariin ja sieltä uutta sydämen kotikoloa, rakkaudentäyteistä suuntaa elämän ehtooseen etsimään. Ja siitä,miten käsittämättömän vaikeaa se onkaan, loksahtaa kohdalleen toisen ihmisen kanssa. Huolimatta siitä, että kuvittelisi järjen jo olevan jonniinsortin valo nuoruuden ja tyhmyyden tunnemyrskyistä selvinneenä.

Vaan eipä taida tässä asiassa olla vieläkään viisaus se, joka asuu meissä. Kun luulee tietävänsä mitä kaipaa,elämä yhä uudelleen yllättää.

Deittimaailmassa runsaudenpula on loppumaton jono kasvoja, mielikuvia joita toisillemme ruokimme. Kun puhutaan vieraan ihmisen kasvokuvan innostamana haaveista, se molempien totuus on suurimmassa osassa tapauksista yhtä kaukana toisistaan kuin huonossa, päätepisteeseen ajautuneessa suhteessa kahden ihmisen välillä vallitseva henkinen etäisyys.

Kerro itsestäsi. Kuka olet. Millainen olet. Mitä teet. Mitä kaipaat.

Kuka minä lopulta olen katselemaan itseäni ulkopuolelta niillä silmillä, joilla toinen minut näkisi? Joilla haluaisin minut nähtävän? Tunnustelemaan ja kuvailemaan minussa niitä piirteitä, jotka pitkässä juoksussa toinen rakastaisi arjessa- tai inhoaisi? Mikä minussa olisi juuri sinulle hauskaa, mikä toisi lisäarvoa juuri sinun elämääsi? Mitä et voisi sietää? Mitä juuri yhtä asiaa minussa arvostaisit niin, että se toinen, ärsyttävä, muuttuisi vähäpätöiseksi?

Jos sanon,että olen suora, kestäisitkö sitä todella, alusta alkaen vai pitäisikö minun hillitä pahan mielen näyttämistä, suurten tunteiden paloa tai kipinöintiä vitutusaamuina alkumetreillä, jotta tottuisit pikkuhiljaa ensin niihin loivempiin osiin minussa. Sillä se on jo ymmärretty, että tyynen veden pintaa ei treffimaailmassa saa rikkoa. Pitää olla kaikin puolin sopiva ja harmoninen.

Aika moni ihminen sanoo karttavansa draamaa. Ihan vain siksi,että entisessä elämässään ja parisuhteessaan on käynyt ne hankalat ristiriidat läpi eron pisteeseen saakka. Mitä odotuksia se siis tuo kun etsitään uutta kumppanuutta? Suurimmassa osassa aivan käsittämättömän toiseen ihmiseen suunnatun ”helppouden” vaatimuksen.

Sen,että toisen ihmisen kanssa ollaan valmiita kokemaan vain kaikki hyvä, luksus,sujuvuus ja kivat jutut. Sen, että yhteenkasvun kipuilu, menneiden virheiden ja eletyn elämän luurankojen kolina olisi muka jotenkin poissuljettavissa. Ikävä kyllä niin homma ei toimi,ei etene ensimmäisiä liikennevaloja pidemmälle.

Rakennat elämässä mitä tahansa, se mitä tilaa ja mitä toimitetaan eivät vain kaikilta osin voi kohdata saumattomasti. Varsinkaan kun on kyseessä ihmissuhde johon vaikuttavat kahden ihmisen kokemukset,arvot,asenteet,tunnelukot. Ja jotta siitä tulisi millään tavalla merkityksellistä tai jatkuvaa toisesta on nimenomaan nähtävä ne nurkkien hämärät lokerot: se, miten minun heikkouteni heijastuvat toisesta.

Olen ihastunut monta kertaa kuluneen vuoden aikana. Pintapuolisesti. Puhunut ja koettanut kuunnella herkällä korvalla uutta ihmistä. Olisiko tässä minun tulevaisuuteni. Vahva, hyvä ja levollinen pohja johon lähteä rakentamaan. Kiivas, silti sopua hakeva, rehellinen ja suoraselkäinen.

Kun kaikki on kuulostanut hyvältä, on tullut hetki tavata. Siinä vaiheessa olen todennut,että voi herramunvereni miten ollaankin voitu puhua täysin eri todellisuudesta. Tuo epäonnistunut kahden ihmisen eri maailmankuvan seinääntörmäys on tuntunut joka kerran lähinnä iskulta palleaan. Sitä jää haukkomaan henkeään pitkäksi aikaa. Kaikkein suurin suru on ollut ymmärtää, että deittimaailmassa suurin osa on konkreettisesti vailla kertakäyttöisyyttä. Kokemuksia, pitkien ja kylmäksi muuttuneiden suhteidensa päättymisen jälkeen.

Se,että oikeastaan pysyvyyttä ei enää ole on ihan kamalaa vanhan naisen hyväksyä.

Vain hetkiä ihmiset etsivät: täydellisiä ihmisvartaloita,kasvoja,hymyjä,tunnelmia.

Hassua, noista sakkokierroksista, kohtaamisista jotka ovat päätyneet iholle, en muista mitään jälkeenpäin. Vain sen tyhjäksi jääneen tunnetilan, valtavan pettymyksen siitä,miten edeltävä ihmisyyteen ihastuminen on ajautunut umpikujaan. Ja sen oman naiiviuuden, itsesyytökset.

Olla aikuinen. Tehdä viisaita valintoja. Olla järkevä. Maltillinen. Höpötystä. Tunnetasolla ihminen on ikänsä lapsi. Se tarkoittaa myös sitä, ainakin omasta vinkkelistäni, että minuun ihan oikeasti sattuu tunnetasolla jos tulen loukatuksi, huonosti kohdelluksi,pettyneeksi. Koen surua,ikävää,epäonnistumista. Katkeruutta en,sillä olen itse ollut osallinen ja suostunut uskomaan vaaleanpunaiseen unelmaan onnesta.

Tänään olen miettinyt surujen pohtimisen läpi asiaa niin,että kaikki ne raskaimmatkin kivet, joita vääriä ihmisiä kohdatessani käännän, muodostavat ehkä pikkuhiljaa oikealle ihmiselle polun kulkea luokseni, perille, kotiin.

Muuhun en usko enää tässä hurmospuheiden maailmassa kuin siihen.

Pitäkää itsestämme ja sydämestänne huolta tässä myräkässä. Ansaitsette vain aitoja asioita.

Kaikkea hyvää alkavaan uuteen vuoteen ❤️

Pyllie