Naamakirjan riemastuttavin, mutta samalla silmiä avaavin ja taatusti suorasukaisin ja rohkein ryhmä on legendaarinen sensuroimaton Naistenhuone. Se on kuin MeNaiset lehti risteytettynä RedTubeen- ja tätä kaikkea tarjoillaan reaaliajassa, vastarintaliikkeen underground-versiona.
Koska en suostu vielä piiiiitkään aikaan vaikenemaan minkään asian suhteen, vaan päinvastoin allekirjoittaneella on nyt vahvasti menossa se huruikä, jossa jo uskaltaa julkistaa mielipiteitään niistäkin aiheista, joissa suurin osa ikäluokkaani siveästi tai älykkäästi pitää suunsa supussa, niin toki kuulun innolla niihin ryhmiin, joissa moista raadollisuutta harrastetaan.
Mutta enemmän kuin tirkistelynhalu tai hippiaikoihin tissiliivien polttamiseen rinnastettu naiskapina, syyni lukea keskusteluketjuja on, että peilaan sitä kautta maailman nykytredenjä ja naisten käsitystä itsestään ja arvoistaan omiin mietteisiini. Niihin, jotka aika kirjavassa, kovassa ja samalla vuoristoratamaisessa elämässä ovat kertyneet tiivistettäväksi sanaan ”elämänkokemus”. Paino sanalla kokemus. Yhtään kiveä en ole jättänyt kääntämättä, yhtään mäntyä väistänyt ennenkuin otsa on sen runkoon osumaa ottanut.
Ryhmässä keskustelujen aloitukset vaihtelevat laidasta laitaan. Viikonloppuisin meno villiintyy kuin miesten kalastusaiheisissa ryhmissä iltaa kohden. Suurin osa aiheista pyörii kuitenkin naiseuden, naiskuvan ympärillä kuin puolukka- tiedätte missä ja miten.
Jo se kertoo jotain vertaistuen tarpeesta ja kaipuusta. Näennäisen rehvakkaasta tyylistä huolimatta. Tosin on sanottava, että ihailen nuorten naisten tapaa nostaa niin mirri kuin muutkin aiheet pöydälle sellaisella rohkeudella, että joskus jopa minä tunnen häveliäisyyttä. Ihmeissäni katselen selfiekuvaketjuja. Jos joskus puhuin leikilläni itä-Eurooppalaisesta naisrodusta peuranjalkoineen, niin Naistenhuoneessa nuoret kotimaiset naiset ovat nykyään ihan oikeasti lähestulkoon kaikki samannäköisiä kuin joku kukamikälie Amanda Harkimo. (Ja tämä kyseistä kaunotarta mollaamatta, hyvin on geenit kohdallaan.) Elovena-ajat ovat siis meilläkin lopullisesti takanapäin. Mutta entäs jos syntymäeväät eivät ole lähelläkään Harkimoitavissa? Edes täyteaineilla tai kulmien muotoilulla? Onko silloin jalostusarvo mennyttä?
”Olenko ainoa joka ajattelee näin?” Ja vielä syvemmin: ”Olenko normaali, kelpaanko tällaisena, miten muut tämän asian kokevat?”
Minulla on ollut aina ympärilläni valtava lauma omaa Naistenhuonetta. Ihan live-elämässä. Ja ollaan muuten puhuttu. Kaikesta. Asioiden oikeilla nimillä. Itketty ja puhuttu vaikka on hävettänyt niin perkeleesti välillä nostaa lauteille aiheita, jotka ovat itselle kipeitäkin.
Niinkuin vaikka seksi.
Tämän päivän someaiheena käsiteltiin em. ryhmässä orgasmeja. Ja herramunvereni. Minä ja kaikki eri ikäiset ystäväni- jos tämän ketjun perusteella lähtisin arvioimaan- olemme yhteenvetona kaikki, koko elämämme ajan, olleet epänormaaleja. Kun luulin, että meille on kantapään- tai no, ehkä jonkin muun elimen kautta- valjennut tässä vuosikymmenien sukupuoliaktiivisessa elämässä ja lastenteon välillä seuraavia asioita, niin perseelleen muuten meni. Hoitoa olisi tarvittu. Vaikka kai sitäkin ja niitäkin on saatu. Mutta vääränlaista. Ihan vääränlaista ja vääriin oireisiin.
Sillä: tiesittekö, että tämän päivän naiset ovat siinäkin suhteessa kehittyneet evoluutiossa. He saavat kymmeniä orkkuja.Tuosta vaan. Ihan sisäänhengittäessä jo. Ja niin iisiä se on, että useille jää jopa aikaa laskea niiden määrää siinä puuhatessa.
Ihan kiva. Saisinpa ottaa alusta tämän elämän.
Kun allekirjoittanut on nuorempana (vuosissa alle kolmekymppisenä) harrastanut seksiä, orgasmi on ollut tajunnanräjäyttävä ainoastaan siksi, että se on lähinnä ollut niin suuri ja odottamaton yllätys, että henki vähemmästäkin on salpautunut ja taju meinannut mennä. Ja sitten se onkin jo ollut ohi. Ei mitään ilotulituksia ja puolen tunnin pasuunansoittoa. Huvittavinta tai kauheinta on ollut se, että yleensä moiseen ihmeeseen vastapuolella ei ole ollut suurtakaan osuutta vaan kyseessä on ollut oma fiilis ja vuosien myötä kasvanut itsetunto ja ennenkaikkea itsetuntemus. En halua pelotella, mutta lyhyisiin suhteisiin pyrkivistä miehistä 90% on nimittäin sitä mieltä edelleen, että jokainen huolehtii omista orgasmeistaan. Suurempi todennäköisyys on saada osakseen ylikonttaava lastinheittäjä, jolle nainen ihmisenä tarpeineen ja toiveineen on laskiämpäriin verrattavissa, kuin nauttia molemminpuolisesti huomioonottavasta seksikokemuksesta. Ja voisin sanoa, että mitä suurempaa mekkalaa mies pitää taidoistaan, sitä varmempaa on, että paljon melua tyhjästä- sananlasku on lähempänä totuutta.
Voisi sanoa, että parhaat kokemukseni ovat olleet jollakin tasolla surkuhupaisan ponnekkaita rähmäkäpälöintejä, joista yhteisen mönkäänmenon tiimoilta onkin löytynyt välille inhimillisyys ja intiimiys ja siitä lähtenyt kasvamaan oikea ihmissuhde. Ja vasta sitten ollaan oltu tilassa, jossa ne orkut ovat pysyvämpiluonteisesti astuneet kehiin.
Seksuaalisuus on toki yksilöllinen asia. Mutta ennenkaikkea se ei ole suoritus. Se on tunnetila, jossa ihmiset asettuvat alttiiksi toisilleen sellaisena kuin ovat. Ja makuukamarista pitäisi aina lähteä kaksi (vähintään se kaksi :D) levollista ja hymyilevää ihmistä. Jos sieltä kenellekään tunnetilaksi jää häpeä, riittämättömyyden tunne, niin sen pitäisi olla voimakas herättäjä ja valintaperuste seuraavaa kokemusta varten.
Ainakin omalla empiirisellä kokemuspohjallani voin sanoa, että naisen eroottisin elin ovat todellakin edelleen ne aivot.
Me kaikki vanhenemme. Me olemme- sekä miehet että naiset- kauniita, rumia, lihavia, laihoja, täydellisiä ja vajaita yhtä aikaa. Vaikka meille luodaan mielikuvia täydellisestä suorituksesta, niin voin taata ja vannoa, että jokainen amatöörien harrastama sessio olisi kärpäsenä katosta katseltuna kuulkaa ihan kaikkea muuta. Se on hikeä, yhteensopimattomia palikoita ja juonenkäänteitä, ähinää ja puhinaa. Ja mitä enemmän vuosia kuluu ja ikää tulee, sen tragikoomisemmaksi se muuttuu. Ja sitä armollisemmin ihmisen pitää pyrkiä suhtautumaan itseensä. Ja vastapuoleen.
Jokin aika sitten luin muuten SM- sivustojen keskusteluita .
Ei, meillä ei ruoska heilu vaan ihan vaniljalla mennään, mutta jossain männä vuosina, parisuhteettomassa elämänvaiheessa minua lähestyi äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen, jolle tämä aihepiiri oli tärkeä. Vaihdoimme pitkään ajatuksia sen ja koko maailmanmenon tiimoilta. En osannut suhtautua ihmiseen ihmisenä vaan näin hänet koko ajan fetissin kautta ja ”karkasin” lopulta tökerösti käyttäytyen omaan tuttuun tunnemaailmaani, turvallisemmille vesille. Kotifilosofi- ja kirjoittajaminää jäi kuitenkin valtavasti kiinnostamaan miksi kyseinen suuntaus ylipäänsä kiinnostaa arkisia ihmisiä, noin ikäänkuin tuntevina ihmisinä.
Ryhdyin ajattelemaan, että aivan kuten yyberkummalliset lävistykset, itsensä viiltely ja kaikki todella ”överi” extremekokemusten kaipuu ihmisissä nykyisin, ehkä voikin olla jokin nykymenosta laajemmin kertova ilmiö.
Miten äärimmäisyyksiin on tänä päivänä ihmisen mentävä löytääkseen tunteita? Miten syvä on seksuaalisuus ja miten se liittyy äärikokemuksien etsimiseen? Tarvitseeko tämän päivän ihminen sittenkin enemmän kokemuspohjaista kohtaamista kuin arkisuutta, pysyvyyttä, kasvoja ja luottamusta? Kuka meitä ja meidän seksuaalisuuttamme tänä päivänä ohjaa? Onko joku Temptation Island- meininki heijastus siitä, miten vähän seksuaalisuudella on enää tekemistä rakkauden kanssa?
Todella, todella mielenkiintoista- mielelläni otan vastaan kertomuksia ja kokemuksia ja kommentteja tästä aiheesta.
Mukavaa pakkaspäivää, ja kyllä,
niistä orgasmijuhlista hitokseen kade. Nauttikaa!! 😀
Pyllie
pyllie 
Viimeisimmät kommentit