Joulun henkäys..

Kulkuset helkkyivät ja koristeet kimalsivat naapuritontilta luvan kanssa vohkitussa kuusessa, isäntä joi glögejään kaksin käsin aamusta iltaan ja tonttuili sen mukaisesti, äiti laittoi kystä kyllä ja sai lahjaksi aamutossut, koko jouluväen voimin on konvehteja, kinkkua, lohta syöty niin, että heikompia hirvittäisi. Jouluähky jatkuu Uudenvuoden ylitse. Tunnelataukset ovat vaihdelleen synkästä vitutuksesta riemulliseen aina päivästä riippuen. Normijoulu siis. Ei siis ehkä uutta raportoitavaa näiden yksityiskohtien tiimoilta.

Mutta jotain syvää on jäänyt tänne purettavaksi ja puhuttavaksi kuitenkin.

Sorry vaan: tänään en osaa olla looginen tai kuljettaa tarinanpätkäni juonta siten, että punainen lanka säilyisi yhteneväisenä. Kunhan rupattelen. Jos joku tästä jotain kuitenkin ymmärtää, hyvä niin.

Kyse on tällä kertaa ei niinkään vähäisistä asioista kuin ikävästä, anteeksiannosta ja raskaista menneisyyden haamuista, joihin sekä tarttuminen kuin myös yhtä lailla tarttumatta jättäminen roikkuvat yllämme, estäen meitä etenemästä ja kasvamasta.

Suomalainen mieli ei pohjimmiltaan pidä joulusta.

Suurin syy tähän on, että se asettaa meidät kasvokkain ihmissuhteittemme ja ennenkaikkea perheyhteytemme kanssa.

Joulu ei milloinkaan tule tekemättä. Vaikka juhlisimme miten vaatimattomasti ja pieteetillä, sen luomiseen ja tunnelmaan pitää tehdä kunkin töitä myös tunnetasolla. Jouluna painavat sydäntä suurimmat menetykset ja ikävät enemmän kuin minään muina juhlapyhänä. Sillä joulu on juhlista jaloin- ja julmin.

Ne, joilla on lapsia, muistavat ikuisesti kirkassilmät silkohapsensa ja sen äärimmäisen lapsenuskon. Sen, miten naapurin aikamiespoika Vote kolistelee postilaatikolla ulos vihreän Ladansa kyydistä, yllään keinokuituinen parta ja muovinen punakka naamari, josta silmät kuullottavat muovisankaisten lasien läpi kuin pahimmassa kauhufilmissä. Niskassa roikkuu isomummon lammasturkki väärinpäin käännettynä, huopatossut lipsuvat pihatiellä ja vieterinsä aattoillan aikana äärimmilleen venyttäneet lapset kimpoilevat ylösalas sohvalla, jonne heidät on komennettu odottamaan pukintuloa. Kun pukki vihdoin kampeaa ovesta sisään, kajahtaa ilmoille mummon, tädin tai äidin väkisin ylläpitämä ”Joulupukki, joulupukki..” Mitä siitä, että lapset unohtavat sanat puolessavälissä- ja että siitä eteenpäin mennäänkin ryydloikkaa lahjakassien kimppuun. Joulun todellinen sanoma muuttuu kasaksi pakkauspapereita ja lahjanaruröykkiöitä, piipittäviä ja vonkuvia hittileluja joiden kanssa lapset pakenevat huoneisiinsa, sohvankulmaan pesiytyvää perheenisää ja jouluruokia folioon käärivää äitiä. Useimmiten ainakin.

Ne, joilla ei ole lapsia, luovat kukin omat traditionsa, enkä väitä, etteivätkö ne voisi olla onnellisia vaikka takuuvarmasti esimerkiksi ilman parisuhdetta elävien ihmisten yksinäisyyden tunne korostuu juuri juhlapyhien aikana.

Pienten lasten kanssa, lasten ehdoilla vietetyssä joulussa on kuitenkin se juttu. Se jokin. Tosin tänä päivänä olen ehdottomasti sitä mieltä että osan näistä joulun perinnekäytännöistä pitäisi muuttua kielletyksi kun lapset kasvavat. Näin niistä ei menisi maku milloinkaan.  (Muistakaa että puhun nyt perheistä, joissa on jotain ikäänkuin rempallaan, sillä muunlaisesta en edes tiedä. En vaikka uskon edelleen, että jossakin joulun taika yhä toteutuu eheänä ja puhtaana.)

Suurimmassa osassa tuntemistani perheistä joulun kliimaksiin kuuluu lasten pallottelua kahden kodin välillä. Exiä, nyxiä, väkisin koossapidettyjä perhekulisseja, joissa raskainta on se, että muistaa ajat kun kaikki oli hyvin. Litratolkulla viinaa, ehkä jopa henkistä väkivaltaa. Rahattomuutta, uskottomuutta, etääntymisen tunnetta, tyhjyyttä, yksin yhdessä olemisen tunnetta, väsymystä ja uupumusta.

Niin monen kohdalla kaiken yllä laahaa sumea, vahva ja suunnaton epäonnistumisen tunne siitä, ettei ole pystynyt rakentamaan elämästään ehyttä, sellaista, johon kuuluisivat kaikki ne, joille ihminen on tarkoitettu olemaan hyvä. Yhtälailla kuin vatsanpohjassa kalvava ikävä niihin, joiden kanssa on kokenut elämänsä aidoimmat hetket ja jotka on menettänyt tavalla tai toisella elämänsä virtaan, aikaan jota ei takaisin saa.

Joulu ajaa meidät siis ihmissuhteiden totuuksien äärelle. Juhlan aikana arkea kohti kulkeminen ahdistaa, sillä me tiedämme, että edessä olevan vuoden aikana meillä on mahdollisuus ja velvollisuus korjata mitä korjattavissa on, jottei meidän enää milloinkaan tarvitsisi kokea tätä samaa hämmennystä ja kolotusta.

Tieto siitä, että seuraavana jouluna kaikki voisi olla toisin, ne synnit sovitettuna mitä meillä hartioillamme on, onkin yllättäen vielä painavampi taakka kuin se, että jäämme elämään valheessamme emmekä uskalla korjata sitä mikä vaatii korjaamista.

Tänä jouluna olen toki ollut myös kiitollinen. Sekin kuuluu onneksi joulun vaihtuviin tunnemaailmoihin.

Olen äärimmäisen kiitollinen lapsistani. Olen ymmärtänyt että suurin lahja minulle tässä maailmassa milloinkaan on ollut äitiys. Se, että saan tuntea kolmeen upeaan, aikuisuuteen kasvavaan ihmiseen tässä maailmassa pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta, eikä minun tarvitse selitellä heille omia erityispiirteitäni, sillä he tuntevat minut läpikotaisin ja silti kutsuvat minua äidikseen.

Eipä tänään muuta,

kinkut rokkaan vaan ja kohti Uutta Vuotta!

Pyllie

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sankar jylhän kuusiston.

Oltiin metsästyshommissa. Jahtivaihtohommeleissa.

Tultiin raskaan mutta niin huumoria kuin ajatusten syvempääkin vaihtoa täyden pidennetyn viikonlopun jälkeen kotiin.

Kodinhoitohuoneen lattialla on ihmisenkorkuinen vuori pestävää pyykkiä, asepussukoita, kuraisia saappaita ja muita metsästyskamppeita, joista osasta sojottaa antennia, kiemuraisia johdonpätkiä plugeineen ( Tähän jälkimmäiseen ”heimoon” en koske. Ne pitää jonkun muun kuin minun  puhdistella ja huoltaa, sillä suurimmasta osasta vekottimia en edes tiedä mitä niillä tehdään, mutta ne piipittävät ja vilkkuvat ja jos niiden nappeja painaa ,niistä kuuluu outoja ulajuttuja ja avaruusääniä.)

Minä niitä tässä siis sijoittelen omiin soppeihinsa pitkin päivää, koettaen toipua vähäunisista öistä.

Meninpä sitten laittamaan naamakirjaan muutaman aihetta käsittelevän valokuvan. Siis tyhmänylpeänä kuvia kuolleista elukoista ja pyssymiehistä naama hymyssä kaadon jälkeen. Tulipa sitten kommentteja. Oumaigaad. Rivien välistä paistoi kaupunkilaistuneen ihmisen kauhistus siitä, että voi miten ne nyt ovat taas verenhimoiset menneet ja ampuneet suloisia metsäneläimiä hengiltä ja kehtaavat vielä ylpeillä teoillaan.Rauha heidän mutta ei metsämiesten sieluille.

Väsyneen ja asiaa aivan toisesta vinkkelistä ajattelevan akan myötäkiukku nosti päätään. Taisin vastata kommentteihin tapani mukaan hymiöllä ja suoralla piilovittuilulla. Mutta sitten otin happea ja,sen sijaan että olisin tämän päivän blogiini ryhtynyt tuottamaan tekstiä muista mielen päällä pyörivistä hengenhuolista, päätin jatkaa kirjoittamista edellisestä aiheesta. Siis suomalaisesta metsämiehestä- ja vähän muunkinmaalaisesta.

Olkoot tämä nyt vaikka puolustuksellinen puheenvuoro sitten, joka toivoakseni herättää- kyseisen ihmisrodun hengiltä kivittää haluavilta- kykyä nähdä asioita myös hieman uudelta kantilta. Toivoa näin sopii -vaikken ihmeisiin uskokaan.

On varhaista varhaisempi aamu. Pimeys vielä vahvasti läsnä, jopa siinä määrin, että uloskatsomalla ei taivaan tahdosta kelin suhteen vielä tiedä. Tuleeko lunta, tuleeko räntää. Pekka Poutakin eilisessä säätiedotuksessaan heitti kolikkoa; saattaa olla ja voipi olla ettei ole.

Miehet keräilevät kamppeitaan. Kiristelevät kuraisten goretexien kengännauhoja kiinni. Naureskelevat ja heittelevät leukojaan. Samalla käydään läpi aseiden toimivuutta, kaikkia niitä pelivekottimia ja niiden osia, joilla pystytään varmistamaan koko seurueen- koiria myöten- turvallinen toimiminen. Ulkomaisille vieraille puetaan puoliväkisin päälle oranssit liivit ja kerrotaan miten täällä toimitaan.Vaikka kyse on rahamiehistä, täällä tittelit ja lompakon paksuus unohdetaan, ei tingitä periaatteista. Maassa maan tavalla.

Mäyräkoirat viipottavat hihnanpäässä jännittyneinä, nekin oransseihin liiveihinsä ja tutkapantoihinsa valjastettuna.

Suomalainen metsästäjä kokee koiransa asetta kallimmaaksi aarteeksi. Osallistuttiin muutama viikko sitten viisikymppisille, jossa syntymäpäiväsankarista kerrottiin tarina, jossa Venäjän rajalla karhumetsällä koira katosi pariksi päiväksi. Kun muu seurue lähti saunomaan ja syömään, isäntä jäi yksin rajaseudulle odottamaan koiraa palaavaksi sinne, siis sinne samaan paikkaan kartantahrassa,kaukana muusta maailmasta, mistä se alunperin irti laskettiin. Kolmantena päivänä väsynyt koira palasi ja kaikki oli hyvin. Näin isäntä osoitti miten miehen on oltava mies,  koiransa luottamuksen arvoinen. Huolimatta siitä että on vilu, väsy ja nälkä, koira ajaa arvossaan kaiken edelle ja on pysyvä palanen, sielun osa, metsämiestä. Sen eteen tehdään kaikki se hyvä mitä voidaan. Jopa armahdetaan se autuuammille metsästysmaille siinä vaiheessa kun silmistä elämänpalo on sammunut. Katsotaan koiraa silmiin kuin aikamiehet tekevät. Nyökätään ja silitetään karheaa karvaa hyvästiksi vaikka itseen koskee luopua ystävästä. Sitä ei kiikuteta vuosikaupalla pysyvässä lääkehumalassa eestaas poliklinikalle kipujenlievitykseen ja takaisin, pidetä hengissä omistajan mieliksi ja pakoteta patjalla makaamaan elämänarvotonta elämää.Sitten mennään ja juodaan korven siimeksessä, mökinterassilla pullo jaloviinaa ja huudetaan metsään se ikävä. Ja sieltä se koiran sielu vastaa.Kaikki on hyvin taas.

Maastureiden ja nelivetojen armada lähtee majalta kyttyykopeille. Aikataulu on määrätön. Toiset kuluttavat perslihaksiaan 5, toiset 13 tuntia. Kököttävät äänettä, tupakkaa poltellen, valkenevan päivän keskellä. Jos oikeanlainen eläin osuu eteen, se saalistetaan. Jos ei, sama kuvio toistuu kunnes luvat on käytetty.

Mikä tässä hommassa koukuttaa? Mikä ”oikeuttaa” metsästykseen kun sitä lihaa saa vakuumissa tiskistäkin? Metsästyksen juuret ovat toki syvällä esi-isissämme. Ruokaa piti saaman. Tähän loppuukin tämän päivän kaupunkilaistuneen ihmisen metsästystä kohtaan tuntema käsitys, ymmärrys ja ennenkaikkea hyväksyntä. Olemme joutuneet tasolle, jossa äiti joutuu kertomaan lapselleen, että hampurilaisen pihvi tulee kuolleesta eläimestä ja nuggetit kuolleesta kanasta. Että joku ne jauhelihat sinne k-kaupan tiskin vakuumipakettiin tappaa ja jauhaa. Ja lapsi kauhistelee ja sanoo, että en syö enää sitä eläintä. Ja pyytää seuraavaksi päiväksi nakkeja.

Minun on pakko kertoa, että meidän huushollissa ei muuten osteta sikanautaa. Meillä metsästetään edelleen ravinnoksi. Syömme mieluummin stressitöntä riistanlihaa ja itsekalastettua kalaa kuin vakuumilihaa. Stressittömäksi sen tekee luonto eläimen ympärillä. Kun se ammutaan, se putoaa jaloiltaan siihen paikkaan jossa se sekunnin murto-osaa aikaisemmin mussutti mättäännurkkaa ja kuunteli tuulta korvissaan. Olisinpa ihmisenä onnekas jos saisin jonakin päivänä lähteä peuran tavoin ennalta-aavistamatta!

Metsästyksen periaatteet ovat tänä päivänä kuitenkin pääsääntöisesti riistanhoidollisia. Jos kantoja ei rajoitettaisi täsmämetsästyksellä- siis haloo, ei siellä kukaan pelkäksi lystikseen ampuile, siis rätki sitä mitä piipun eteen sattuu tulemaan, vaan homma on säädellysti luvanvaraista, jossa tähdätään metsästämään eri eläinlajeja oikeisiin aikoihin (jotta turvataan lisääntymisrauha) ja vieläpä eri alueiden kannoista ja niiden koostumisesta riippuen oikeanlaisia elikoita, vain tietyn verran.

Tällä turvataan mm. se ettei kantaan tipahda luonnon lopulta kannanrajoittamiseen tarkoittama sikarutto. Se, joka ajattelee, että antaa tulla vaan, sillä se on enemmän sitä ”luonnollista” poistumaa, unohtaa että kyseinen pahis siirtyy sitten muuten salakavalasti kesysikoihinkin ja sittenpä jää kinkut syömättä useammaksi vuodeksi. Eli jos ajattelee että antaa tulla vaan, tappaa siis ajatuksissaan samalla ne sikatilallisetkin. Luonnollista, eikö?

Jos pienpetoja ei pyydettäisi, kuolisivat metsälinnut sukupuuttoon. Ja sitten peli kääntyisi toisinpäin. Pienpedot kuolisivat kun ei olisi metsälintujen poikasia. Ihan hassua, eikö? Luonnossa toimivat edelleen meille oudot lait kuten ekosysteemi ja ravintoketju.

Samoin, jos hirvikantaa ei rajoiteta, voi olla satavarma että esimerkiksi hirvikolarit( jollaisissa muuten olen itse kahdesti ollut niihin aikoihin kun kannat olivat korkeimmillaan ja voin kertoa, että sen kokoinen elukka konepellillä on ihan liian iso tuulilasinpyyhkijöillä pois riipaistavaksi) lisääntyisivät hallitsemattomuuksiin. Ja siinäkin muuten menisi ihmishenkiä. Luonto toimisi jälleen, totta.

Hirvien ja peurojen vapaasti lisääntyiminen toisi niillekin parissa vuodessa ensin oman ”ruttonsa” mutta ennenkaikkea saisi sudet ja karhut ja ahmat lisääntymään siihen malliin, että todennäköisyys törmätä niihin kotiportaillaan olisi yhtä suuri kuin saada soitto f-king puhelimyyjältä kerran kaksi päivässä. Samoin hirvien vapaa lisääntyminen veisi muutamassa vuodessa konkurssiin metsänomistajat, joiden taimikoille kävisi köpsästi. Samoin jos hirvet lisääntyisivät, niiden pitäisi laajentaa reviirejään ja kun etelässä on tuo meri ennen Viroa, ne menisivät luontaisesti myös pohjoisemmille alueille isoina populaatioina ja veisivät Venäjän tuliaiset eli hirvikärpäset sinne poroille. Ja hups, sitten menisi siellä porotalous persiilleen ja taas kuolisi yksi tuottajaheimo hengiltä.  Suo siis siellä ja vetelä täällä.

Citykanien lisääntymisestä ovatkin ihmiset varmaan mielissään. Vai ovatko? Niitähän ei juuri ole ehditty metsästää, joten olkaa hyvät vaan, saatte pitää ne ihan kaikki. Ja kaupunkirotat. Niitäkin alkaa olla jo vankka popula koossa.

Suomalaisen metsämiehen osana ja arvona on myös kansallisten kuin myös osittain ulkomaistenkin metsästyskoirarotujen ominaisuuksien ylläpitäminen. Ilman heitä nämä samat rodut pyörisivät enää näyttelykehissä- joissa niitä perimmäisiä ominaisuuksia ei tarvita kuin siltä osalta, että saalistavat kädestä makkaraa ja näyttävät uljailta. Tämä perustelu siksi, että aika suuri osa naamakirjaystävistäni, jonne tämän tilityksen pian jaan ottaakseni niskaani vielä lisää vihamiehiä, ovat juurikin koiraihmisiä, joista hyvin monelle koirat edustavat aivan muuta kuin käyttöominaisuuksiaan. Paitsi jos se käyttöominaisuus on söpösti silmienpyörittelyä tai käskystä maahanmenoa tai koirien leluksi otettujen lampaiden ympärillä pörräämistä. Perkele. Jopa tökkäsitte muuten mehiläispesään rivien välien vittuilemisellanne.

Tässä ihan väkisin tulee ottaneeksi henkilökohtaiseksi missioksi puhua suomalaisen metsästyksen ja metsästäjän puolesta. Harva kaupunkilainen haluaa ymmärtää, että nuo ukot, jotka siellä kylmässä ja märässä metsässä kehtaavat päivät pitkät, aamuvarhaiset rymytä, hyvin harvoin tekevät sitä urheilullisista tai saaliinhimoisista lähtökohdista ja mukavuusaspektista vaan verenperinnöllisestä velvollisuudentunnosta luontoa kohtaan.

Jos luonto kaupunkilaistuneelle ihmiselle tarkoittaa valaistua pururataa ja aidattua koirapuistoaluetta, niin toivon hartaasti että tämä- kuin myös taatusti jatkossa kirjoittamani lokitukset, avaisivat edes osalle näköalaa hieman kauemmas. Suomalaisessa metsämiehessä kun on sekin ominaisuus, että ne ovat aika huonoja huutelemaan asiansa puolesta. Mennä jurottavat sinne metsään ja antavat muun maailman meuhkata omiaan. Mutta me niiden akat, me ollaan sitäkin suurisuisempia.

 

Mukavaa päivää, menkää metsään 😀

 

Pihkainen Pyllie täältä omasta risukasastaan