Rumarillumarei..

Blogin kirjoittamisen periaatteellinen tähtäinhän oli mennä pintaa syvemmälle; suoranainen syväluotsaus.

Miten asian laita lienee kun tämän päivän aihe on niin pinnallinen, että itseäkin hävettää.

Minulla on aina ollut ulkonäköpaineita. Se on myönnettävä. Kasvoin siitä iän myötä ulos kun vihdoin tajusin, etten enää jaksa ponnistella tullakseni joksikin muuksi. Pohjimmiltanihan en edes tiennyt keneksi minun olisi pitänyt tulla.

Syömishäiriöltä ja silikonitisseiltä on minut pelastanut kaksi asiaa.

1. Ihmiselle, joka on kasvanut sellaisten superMarttojen suvussa, jossa tyhjät jogurttipurkitkin pestään ja uusiokäytetään, ruoka on aivan liian pyhää ja hyvää oksennettavaksi.Sitäpaitsi voi tulla nälänhätä, ihan milloin vaan ja niihin päiviin on syytä varautua.Syömällä.
2. Jälkimmäisiä ei oltu keksittykään. Silikonia laitettiin vielä ihan vaan lavuaarin kiinnitysrakoihin.

Sitäpaitsi rahaa ei milloinkaan ole ollut pelastamaan minua näiltä paineilta. Äidin vanhan kakkumascaran harjaan ensimmäiset kerrat sylkiessäni käsitin jo kuitenkin, että mies voi olla mikä turjake tahansa, mutta naisena olo tulee aina olemaan melkoinen haaste.

Kampaajalla olen oppinut käymään yleensä vessanpeilin edessä ja tulos on juuri sellainen kuin odottaa saattaa. Revitty, riivitty ja hyvin muodikkaasti epäkesko, päätyen nopeasti takaisin hätäponnarille.Tukan moninaiset tee-se-ite-värjäyspyrkimykset ovat suoneet lyhyen helpotuksen mutta myös tuottaneet vessan vanhaan puukuvioiseen levyoveen mielikuvituksellisen roiskekuvioinnin. Ikävää, että se on tummanruskean ja punaisen kirjava, joku voi luulla sitä huonosti pidellyksi ripuliksi. En vaan vieläkään ole keksinyt miten hiusväripakettien ”valumaton”, ”helppo käsitellä” on kääntynyt alkuperäiskielestä, jossa varmasti tarkoitetaan ”älä yritä tätä kotona” ja ”jätä asennus ammattilaiselle”.

Viime vuosina, myönnetään, olen hurahtanut ja tasaisenpitkin väliajoin käynyt Milla Makialla, luottokampaajallani vastoin tahtoaan ja tempaissut kunnolla. Tosin päätäni hallitsee pysyvästi naama, eikä tukkatyylillä sitä tosiasiaa muuteta vaikka laitattaisin irokeesin.

Ennen aiemmin kuvailemiani kohtalokkaiksi osoittautuneita rehvejäni, ajattelin kuitenkin, että what a hell, antaa mennä kun on alamäki ja että nyt otetaan kaikki konstit käyttöön. Siispä laitatin lapsilisistä (anteeksi ja kiitos poikani) myös lehmänsilmäripset ja kuolattavan seksikkäät kynnet. (Silikoneja ei onneksi edelleenkään tarvita, tissit on syöty sopivaan kuppikokoon jo vuosia aiemmin. Onneksi ne ovat kuulemma pääosin rasvakudosta ja Marttojen verenperinnöstä on tässäkin asiassa ollut sentään jotain hyötyä.)

Ripset olivat tosi käheet. Ei tarvinnut aamulla katsella silmäpussejaan ja koettaa saada rajauskynää turvonneeseen silmävakoon katkoviivaksi. Aina oli valveutuneen ja heränneen näköinen. Ja parastahan oli se asennusvaihe: nypertely. Kerrankin sai maata puhumatta, umpiunessa, parituntisen ajan ja Milla näpelsi silmiin ripsiä, yksi kerrallaan. Ihana rauha, ihana oma aika. Suosittelen lämpimästi.

Edellinen kosmetologikokemus oli hieman erilainen. Sain lahjakortin syntymäpäivälahjaksi. Varasin ajan netistä. Perillä mukava nainen hioi naamaani parin tunnin ajan ihanalta tuoksuvilla voiteilla ja käytti jotain vekottimia syväpuhdistukseen (muistutti kyllä erehdyttävästi keskuspölynimuria), mutta sitten…”Otetaanpa samalla nuo viikset pois!” tokaisi nainen. Viikset!! Minulla! Ennenkuin kissaa ehdin sanoa, oli ylähuuleen levitetty vaha/sokeri/ilmastointiteippi tai mikälie ja samaan hengenvetoon se tempaistiin irti karvoineen nahkoineen. Kirjaimellisesti. Nainen löi käteen rasvatuubin. ”Iho voi olla hieman ärtynyt muutaman päivän ajan.” Ai voi vai. Koko kesän ylähuuleni näkymättömien ”viiksien” tilalla komeili arpeutunut, tumma ihokaistale joka näytti- enkä liioittele yhtään- Mussolinin viiksille!! Ei kuulkaa naurattanut.

No. Vahinkoja sattuu. Ei tässä nyt mikään ekstrahyvä pilalle mennyt. Paranihan se huulikin. Mutta ne viikset- vannon, että sen jälkeen ne vasta riehaantuivatkin. Tyttäreni, kauneudenalan ammattilainen- joka muuten kuuluu käsittämättömään ihmisryhmään, joka voi yksi päivä näyttää rappioromanttiselle (tiedättehän, sisustuslehdissä myydään niitä sikakalliita valmiiksi virittyneitä villatakkeja ja ruttuisia villasukkia ja kukkamekkoja) ja toisessa hetkessä taikasauvaansa (meikkisutia) heilautettuaan pin-up- tähdelle. Oikeastaan joskus en tunnista häntä itsestäni syntyneeksi.Jos minä laitan päälleni kumpparit ja pipon, niin menen täysillä kassi-Almasta, eikä siinä ole romantiikalle tilaa vaikka katsottaisiin mistä kulmasta. Rappiolle vaan. Niin, siis se tyttäreni sanoi, kun kerran kysyin että miksei hänellä kasva naamassa karvoja niinkuin normaali-ihmisillä, että ”Äiti hei, pitää sheivata!”. Naama? Haloo? Se kuulemma pitää nuorekkaana ja ihon heleänä. Kuvittelin, että kainalokarvat ja jalkakarvat ja you know what riittäisivät. Ei riitä. Ehkä siis nöyrryn ja alan haluta partakonetta joululahjaksi. Tosin olen aiheeseen liittyen miettinyt sitäkin, että ehkä ihminen on geenitasolla tarkoitettukin kasvamaan ikäänkuin umpeen vanhemmiten- siis kun iho muutenkin haurastuu ja haprastuu. Että karva niinkuin pikkuhiljaa peittäisi naaman ja rypyt ja suojaisi UV- säteiltä. Jos näin on, niin on syytä huolestua sillä ollaan kuulkaa menossa kehityksessä ihan väärään suuntaan. Antakaa karvan kasvaa, sanon minä.

Tekokynnetkin olivat muuten käheet. Katselin niitä hurmaantuneena ensimmäisen kaksi viikkoa. Ongelmantynkääkin kuitenkin riitti. Näppäimistöjä piti naputella sormet suorana ja tästähän seuraa, että sen tarvitun h-kirjaimen lisäksi painuu mukaan sarja y:tä, kuutosta ja muita. Lusikat ja haarukat piti kynsiä käsiin ihan uudessa kulmassa. Takapuolta ei voi raapia ilman, että tulee haavoja. Nenää ei voi kaivaa ilman, että osuu itseään aivoon sisältäpäin. Silmiään ei voi hangata koska ne puhkeavat. Sukkahousut- forget it. Ylipäänsä pukeminen, riisuminen, napit, hakaset sun muut…ei onnistu ilman keskittynyttä tekniikkaharjoittelua. Kuin olisin uusien, upeiden kynsien mukana saanutkin oudot jatkoraajat joita en osaa käyttää ja jotka tökkivät itseään joka paikkaan. Kolmessa viikossa se hupi oli onneksi mennyttä. Kynnenpaloja alkoi sinkoilla sinnetänne kunnes jyystin ne väkisin irti ja liuskoittuneet omani paljastuivat alta.Olin taas täysraajainen.

Oletteko kanssani huolissani samasta asiasta: luonnollisuudesta on tullut luonnotonta.

Ennen vanhaan kauniit ihmiset olivat harvassa ja suurin osa ihmisistä ihan taviksia vaan. Nykyisin jo nuorilla naisilla on puolta metriä enemmän jalkoja kuin minun ikäpolvellani, lantiota sen verran että juuri ja juuri miehestä erottaa, korkkarit koivissa esikoulusta saakka ja käsilaukkua varten on toiseen käsivarteen kasvanut aivan uudenlainen, puutumaton riiputuslihas.

Tavikset ovat kuolemassa sukupuuttoon ja maailmaamme valtaa uusi rotu. Mikä sen tehtäväksi jää ja muodostuu kun me olemme hourulassa, jää nähtäväksi.

Onneksi me ehdimme rakentaa maailman, me vankkajalkaiset vuoristohevostammat.