Osumatarkkuus tappava

Tarkastelen aikaa taaksepäin kuin sumentunutta kellotaulua.

Mikään, ei mikään, käy järkeen.

Vuodet ovat vierineet kuin huomaamatta ja minä pohdin sitä, missä vaiheessa päädyin tilaan, jossa hukkasin voimani, jolla aina olen leveillyt. Minä, vahva ja itsenäinen nainen.

Olen aina ollut ahne rakkaudessa.

Suurten tunteiden kentät ovat olleet minua varten. Olen rynnännyt, kiirehtinyt ja ollut tietävinäni, että jokainen kohdalle osunut rakkaudentunteita minussa herättävä ihminen on yhtälailla juuri minua varten. Siitä on tullut normaali tila, olla nälkäinen koko ajan. Ja heittää joka kerran syrjään kriittisyys, maltti ja ennen kaikkea omanarvon tunto.  Minua on saanut nimitellä, paiskia, lyödä (henkisesti), kuluttaa ja käyttää. Sillä: ” Kaikki se kestää, kaikki se kärsii. ”

Ja paskat.

Jokainen suhteistani on toiminut karman peilinä itselleni.

Se heijastus, joka niissä on minua kohdannut, on aina lopulta ollut sama pieni tyttö sisälläni. Se, joka tuntee itsensä pohjimmiltaan arvottomaksi ja kelpaamattomaksi, alati irralliseksi.

On helppo heittäytyä itseään vahvemmalta vaikuttavan ihmisen kelkkaan ja ajatella, että oi sinä suuri, kanna meitä eteenpäin. Mutta entäs jos vasta kuohuissa osoittautuu, että ohjurisi onkin yhtä lailla rikki ja eksynyt omiin traumoihinsa. Kummasta silloin tuleekaan se pelastusrengas ja kumpi painetaan pinnan alle?

Niin. Jonkilaisesta unesta olen herännyt.

Se kävi sattumalta, ikäänkuin vahingossa. Astuin sen rajan yli, jota kohti minua oli  työnnetty-  ja vihreän ruohon sijaan päädyinkin miinakentälle.

Räjäytin auki sellaiset haavat ja padot, ettei osumista ja syntyvistä sirpaleista tullut loppua.

Savun hälvettyä taistelukentällä makasi kaksi itsensä tyhjäksi huutanutta ja itkenyttä ihmisrauniota katsellen tyhjin silmin toisiaan. Ja rakkaus, jollaiseksi olimme sitä vuosikaudet nimittäneet, mutta jota se tuskin lopulta oli ollut. Niin se, tarpeiden ja riippuvuuksien kudelma. Se oli kadonnut taivaan tuuliin.

Näin käy niin monelle.

Sanat, jotka lapsen sinussa pitäisi osata sanoa aikuisen tavoin, tulevat pahan olon riitaisiksi ja ylpeiksi aseiksi. Lopulta et enää tunnista omaa ääntäsi.

Olen viime aikoina kuunnellut yhä useammin Apulantaa. Vaikka minuakin on monilla sanoilla siunattu, on asioita, joita joku on sanonut jo minua paremmin.

 

”.. Kumpikin toistaan paremmin,

tiesi jokaisen valheen.

Kumarrettiin kuvaa peilissä.

Pahempi toistaan kumpikin on

Ja kuinka ne tappaa toisiaan

Sokeina toistaa lausetta samaa

Kuinka ne on tässä oikeessa

Rumempi toistaan kumpikin teko

Eikä niitä tekemättömiksi saa

Eikä ne huomaa kumpikin on

Vain pahempi toistaan

Varmoina voimasta ja niin helvetin ylpeet

ilmeet kasvoilla me kaaduttiin…”

 

” Kuningas ilman valtikkaa kuin on

kuningatarkin

Vielä kumartavat peileilleen..”

 

Mitään tähän lisäämättä, mitään pois ottamatta.

Elämä jatkuu kysymättä lupaa.

 

Vuosikymmen on vaihtunut uuteen.

 

-Pyllie-